     
|
Tämä tulostamiskelpoinen Koko Peru-tiedosto sisältää seuraavat tekstit: Matka Peruun 25.3.-14.4.1999, Tawantinsuyu - inkojen neljän piirin valtakunta, Runasimi - inkojen kieli ja Peru-linkit. Perun kuvat eivät sisälly tähän tiedostoon. |
25.3. Lima
Meitä oli viisi suomalaista lähdössä Peruun: Eila, Eeva ja Kimmo, matkaoppaamme Olli ja minä. Kone lähti Helsingistä 07.15, vaihdoimme konetta Amsterdamissa, teimme välilaskun Curaçaossa Hollannin Antilleilla ja vihdoin 19.30 saavuimme Limaan. Perun aika oli seitsemän tuntia vähemmän kuin Suomessa. Lento Helsingistä Limaan kesti kaikkiaan 19 tuntia.
Astuessamme ulos koneesta törmäsimme aivan toisenlaiseen todellisuuteen kuin mistä olimme lähteneet. Vaikka oli jo ilta ja aurinko oli laskenut, ilman lämpötila oli 29 ºC ja vaikka Limassa ei sada juuri koskaan, suhteellinen ilmankosteus oli lähes 100%.
Kohtasimme Perun todellisuuden myös toisella, yhtä tuntuvalla tavalla. Eilalla oli mukana veitsi, jota ei kuitenkaan hyväksytty käsimatkatavaroihin, vaan se lähetettiin omana pakettinaan. Jorge Chávezin kentän liukuhihnalle ilmestyivät kaikki matkalaukkumme, mutta ei Eilan veitsipakettia. Kysyimme sitä virkailijalta, joka lähti etsimään sitä. Etsittyään aikansa hän tuli nolon näköisenä ja näytti pakettia, joka oli revitty auki. Sisältö oli poissa.
Eila ei ollut ainoa, joka jäi etsimään matkatavaroitaan. Kymmeniä ihmisiä parveili virkailijoiden luona. Emme jääneet seuraamaan, saivatko he kaikki tavaransa.
Astuessamme ulos lentokentän ovesta kymmenet ja kymmenet kädet ojentautuivat laukkujamme kohti. "Taxi, hotel" huudettiin. Meitä oli etukäteen kehotettu olemaan varovaisia Liman lentokentällä erityisesti ilta-aikaan. Onneksi meillä oli tilattu kuljetus, joten emme joutuneet etsimään luotettavaa kuljettajaa tästä ihmisvilinästä.
Hotellissa ilmeni, että Eilalta oli hävinnyt kolmesataa dollaria. Mitään muuta ei ollut poissa, ainoastaan muutama suurempi seteli niin että varkautta ei heti huomattaisi ja vaikka olisi huomattukin, varkaalla ei ollut mitään tavaraa, josta hän olisi voinut jäädä kiinni. Edelleenkin on epäselvää, missä vaiheessa rahat olivat hävinneet. Todennäköisin vaihtoehto on, että se varas toimi Curaçaossa tapahtuneet välilaskun aikana, jolloin käsimatkatavarat olivat koneessa hetken ilman vartiointia.
Inkoilla oli sananlasku, jonka intiaanit tuntevat tänä päivänäkin "Ama suwa, ama llulla, ama q'ella" (Älä varasta, älä valehtele, älä ole laiska). Inka-valtiokaan ei varmaan ollut tässä suhteessa nuhteeton, mutta monet Limasta parempaa elämään etsivät ovat edenneet pitkälle esivanhempiensa opeista. Taistelu leivästä kolmannessa maailmassa on kovaa.
26.3. Lima-Paracas
Museo Arquelógico on yksi Liman tärkeimpiä museoita. Suuntasimme matkamme sinne saadaksemme ennen kiertomatkaamme yleiskatsauksen Perun historiasta ja Perussa vaikuttaneista kulttuureista. Museossa on erityisesti keramiikkaesineitä ja tekstiilejä eri sivilisaatioilta, joista vanhimmat vaikuttivat paljon ennen meidän ajanlaskumme alkua. Hyvin esiteltyinä ovat Chavínin, Chimún, Nascan, Paracasin ja Warin kulttuurit sekä tietysti inkat.
Museokäynnin jälkeen ajoimme Paracasiin läpi rannikon erämaan. Perun rannikko oli yllätys, vaikka olinkin lukenut, että Perussa on kolme toisistaan täysin poikkeavaa vyöhykettä: rannikon erämaa, Andien vuoristoalue ja trooppinen sademetsäalue, selva. Toisella puolella kuohusi Tyyni valtameri, toisella puolella levittäytyivät loputtomat ruskeat dyynit. Täällä ei sada koskaan eivätkä mitkään kasvit sen vuoksi menesty. Ilmiö johtuu maan kiertoliikkeestä. Perun rannikkoa pitkin virtaa kylmä Humboldtin virta, joka pakottaa mereltä tulevan ilmankosteuden sateena alas jo meren yläpuolella. Ehtiessään rannikolle ilma on kuivaa. Ainoa jäänne ilmankosteudesta on garúa-sumu, joka esimerkiksi Limassa peittää näkyvyyden talvikuukausina. Kosteutta ei tällöinkään ole riittävästi sateen aikaansaamiseksi.
27.3. Paracas
Hyvin nukutun yön jälkeen lähdimme aamusta Paracasin luonnonsuojelualueeseen kuuluville Ballestas-saarille. Saaret ovat näköyhteyden etäisyydellä rannikosta ja matka sinne kestää parikymmentä minuuttia. Varasimme päälle paljon vaatetta, koska merellä saattaisi olla kylmä. Onneksi sää oli kaikin puolin hyvä, aurinko paistoi ja tuuli oli heikko.
Perun rannikkoalue on tunnettu runsaasta eläimistöstään. Kylmä Humboldtin virta tuo alueelle erittäin runsaasti planktonia, joka houkuttelee kalaparvia ja nämä puolestaan ylläpitävät alueen monipuolista linnustoa. Viime vuosisadalla lintujen jätöksiä, guanoa kerättiin lannoitteeksi. Nyttemmin keinolannoitteet ovat korvanneet sen ja useimmat guano-saaret on rauhoitettu.
Jo muutaman minuutin venematkan jälkeen saavuimme puoliksi uponneen laivan hylylle. Kymmeniä ihmisiä pelkäämättömiä lintuja (mm. merimetsoja) istui laivan reunoilla.
Noin kymmenen minuutin matkan jälkeen pääsimme Paracasin niemen toiselle puolelle ja eteemme ilmestyi El candelabro. Paracasin kulttuurin ihmiset kaiversivat tämän noin 120 metriä korkean ja 60 metriä leveän kuvion hiekkaan ehkä kaksi tuhatta vuotta sitten. Kuvio on muodoltaan kynttilänjalan muotoinen, siitä sen nimitys. Tosiasiassa se kuvannee kaktusta, joka oli Chavínin kulttuurin valtasymboli. Siitä saatiin hallusinogeenisiä aineita, joita papit käyttivät päästäkseen transsiin. Tällä alueella ei sada koskaan, joten kuviot säilyvät vuosituhannesta toiseen. Piirtäjät itse ovat hävinneet aikoja sitten ja tietomme heidän kulttuuristaan ovat puutteellisia.
Ballestas-saaret ovat lintujen ja merileijonien paratiisi. Niiden lukumäärä ja häiriintymättömyys ihmisistä huolimatta oli yllättävää. Maihinnousu saarille on kielletty, mutta pääsimme veneellä riittävän lähelle saadaksemme hienoja kuvia. Saarilla asuu mm. merimetsoja, suulia, tiiroja, pelikaaneja ja korppikotkia. Näimme myös yhden Humboldtin pingviinin, joka elää saarilla harvinaisena, noin 1500 yksilöä.
Saarten toinen valta-asukas lintujen lisäksi on merileijona. Nämä kömpelön näköiset eläimet kiipesivät jyrkkiä kallioita yllättävän näppärästi. Aamukymmeneltä parhaat auringonottokalliot oli jo varattu. Vedessä ja rannoilla oli myös hylkeitä. Lähestyessämme rantaa vedestä nousi uteliaiden hylkeiden päitä. Me tarkkailimme hylkeitä ja ne - ainakin yhtä uteliaina - meitä. Eräällä rannalla näimme hylkeiden lastentarhan - ainakin siltä se näytti.
Paracasin erämaa on yksi maailman kuivimpia paikkoja. Kuitenkin täällä on asunut ihmisiä ainakin 9000 vuoden ajan. Meressä on ollut ihmisille ruokaa yllin kyllin. Julio C. Tello on tehnyt kaivauksia tällä alueella. Täältä on löytynyt mm. hautauspaikka, josta on kaivettu esiin lukuisia hautanyyttejä. Paracasin asukkaat hautasivat vainajansa sikiöasentoon ja käärivät nämä moninkertaisiin, huolellisesti kudottuihin tekstiilinyytteihin. Kuivasta ilmanalasta johtuen täällä ovat säilyneet ehkä maailman vanhimmat tekstiilit. Mikä yllättävintä, muinaiset tekstiilit eivät suinkaan olleet alkeellisia, vaan sekä kudonnan hienostuneisuus että värinkäyttö vetävät vertaa nykyaikaisille kankaille.
Säilyneistä kalloista näkyy, että paracasilaiset harjoittivat kallonvenytystä. Pienten lasten päät sidottiin niin, että heidän kallonsa kasvoi pitkänomaiseksi. Tämä oli ehkä heidän kauneusihanteittensa mukaista tai pitkällä kallolla ilmaistiin yhteiskunnallista asemaa. Mitä pidempi kallo, sen isokenkäisempi henkilö.
Samoin kuin esimerkiksi egyptiläiset, paracasilaiset harrastivat myös aivokirurgiaa. Säilyneissä kalloissa olevat umpeenkasvaneet reiät osoittavat, että ainakin osa potilaista eli vielä pitkään operaation jälkeen. Leikkausten tarkoitusta ei tiedetä, ehkä kallonvenytys aiheutti pääkipuja myöhemmässä elämässä, ehkä sodissa saatuja päävammoja yritettiin parantaa tällä tavalla. (Pari viikkoa sitten kuulin uutisen, että Pietarissa hoidetaan narkomaaneja poraamalla reikä heidän kalloonsa ja jäädyttämällä tietty aivojen alue, joten menettelylle on keksitty uusia käyttötarkoituksia).
Paracasin pikkukylässä tutustuimme Perun suosituimpaan virvoitusjuomaan Inka Colaan. Se on vaaleavihreä, hieman limonadilta maistuva virvoitusjuoma, jonka mainoksia näkyi kaikkialla Perussa. Perulaiset ovat selvästi ylpeitä juomasta. "La bebida del Peru" - Perun juoma. Vielä enemmän tunteisiin vetoava mainos oli "Inka Cola - es nuestra". Se on meidän. Mitä me joimmekaan ennen kuin oli Inka Colaa? Se tyydytti myös meidän janomme.
28.3. Paracas-Huacachina-Nasca
Matka erämaan halki jatkui. Erämaa ei kuitenkaan ole yksitoikkoista, sillä muodot ja värit vaihtelevat koko ajan.
Puolen päivän aikaan saavumme Ican kaupungin lähellä olevaan Huacachinan keitaaseen. Voisi kuvitella olevansa Egyptissä. Valtavien, kymmeniä metriä korkeiden hiekkadyynien keskellä on allas ja sen ympärillä palmuja. Alueella on hotelleja ja kylpylä, se toimii icalaisten virkistyskeskuksena. Huacachinan erikoisuus on hiekkasurffailu dyyneillä. Pysähdymme tänne lounaalle. Ensi kerran maistan perulaista ají de gallinaa. Maku on itseasiassa melko mieto, mutta ruoka on hyvää (ají tarkoittaa Perussa kasvavaa chilipippuria).
Perulaiset kirjoittavan Nascan nykyään useimmiten s:llä z:n sijasta (samoin Cusco kirjoitetaan mieluummin s:llä kuin z:llä). Etelä-Amerikan espanjassa kumpikin kirjoitustapa ääntyy samalla tavalla.
Nascassa vaikuttaneesta kulttuurista ei tiedetä kovin paljon. Kuitenkin heidän erämaahan piirtämänsä merkit ovat maailmankuuluja. 520 km2:n alueelle on piirretty suoria viivoja, kiitoradan näköisiä alueita ja erilaisia kuvioita, mm. apina, hämähäkki, kolibri, käsi, jopa avaruusmiehen näköinen hahmo. Suurimmat hahmot ovat satojen metrien mittaisia, viivat jopa kymmeniä kilometrejä. Ne on tehty raivaamalla maanpinnan ylin, tumma kerros, jolloin vaaleampi pinta paljastuu. Koska täälläkään ei sada käytännöllisesti koskaan, linjat ovat säilyneet vuosituhansia.
Mystistä on se, että kuvioita on vaikea hahmottaa maanpinnalta, ne erottuvat kunnolla vasta nousemalla ilmaan. Siksi niitä ei löydetty ennen kuin 1930-luvulla ilmailun aikakaudella. Saksalaissyntyinen Maria Reiche omisti lähes koko elämänsä näiden linjojen tutkimiseen. Reichen mukaan on ilmeistä, että viivat liittyvät avaruuteen. Ne muodostavat astronomisen kartan, niistä löytyy tähtikuvioita (mm. seulaset) ja ne osoittavat tärkeimpien tähtien noususuunnat eri vuodenaikoina. On ilmeistä, että avaruus on ollut nascalaisille tärkeä.
Toinen, von Dänikenin esittämä, selitys on, että avaruudesta tulleet vieraat määräsivät ihmiset rakentamaan viivat maamerkiksi itselleen. Nasca olisi siis ufojen lentokenttä. Kolmannen selityksen mukaan viivat osoittavat maanalaisia vesisuonia ja jokia. Tämän selityksen mukaan viivat päättyvät vuorille niihin kohtiin, joista maanalaiset joet alkavat. Kuivassa erämaassa vedensaanti on ollut erityisen tärkeää.
29.3. Nasca
Lähdimme ylittämään Nascan linjoja pienlentokoneella. Koneeseen mahtui kerrallaan viisi henkilöä ohjaajan lisäksi. Sää oli kirkas, kuviot olivat selkeästi näkyvissä, vaikka niiden kaikkien hahmottaminen ei ollut aivan helppoa. Lento oli hieno kokemus. Tosin matkapahoinvointipilleristä huolimatta ruumiini ei oikein pitänyt siitä, että lentokone keikkui oikealta vasemmalle noin kolmensadan metrin korkeudessa viivojen yläpuolella. Hiki nousi pintaan ja olo kävi epämääräiseksi. Sen verran pilleri kuitenkin auttoi, että ylenantamisvaaraa ei ollut. Olin tyytyväinen, kun vihdoin pääsimme takaisin maanpinnalle.
Tämän päivän Nasca on pieni, vaatimaton kylä erämaan keskellä. Vanhoja rakennuksia ei löydy, koska muutama vuosi sitten maanjäristys tuhosi suurimman osan kaupungista. Kylän läpi virtaava joki tuo vettä vuorilta, mikä mahdollistaa maanviljelyksen. Sen lisäksi nascalaiset saavat elantonsa turismista.
Kävimme tutustumassa Andrés Rolando Callen keramiikkapajaan. Hänen isänsä on tutkinut nasca-kulttuurin keramiikkatöitä ja elvyttänyt vanhan käsityöperinteen. Työ tapahtuu perheen omistamassa pajassa Nascan keskustassa. Lähiseudulta tuleva savi puhdistetaan ja siihen sekoitetaan hieman hiekkaa kestävyyden parantamiseksi. Esineet muotoillaan käsin, dreijaa nascalaiset eivät tunteneet. Lyhyen kuivatuksen jälkeen ne maalataan mineraaliväreillä. Myös ne valmistetaan paikan päällä. Valmiit työt poltetaan uunissa 500-600 asteen lämpötilassa 14 tunnin ajan. Tuotteet, jotka ovat jäljennöksiä muinaisten nascalaisten keramiikasta, myydään pääasiassa pajan yhteydessä olevassa liikkeessä.
Andrés esitteli meille keramiikkaesinettä, joka oli ufon muotoinen. Hän kertoi, että Nascassa on kosmista energiaa ja paikalliset ihmiset uskovat, että nascalaisilla on kaikkina aikoina ollut yhteyksiä muista maailmoista tulleisiin olentoihin. Ufoja havaitaan tällä alueella säännöllisesti. Myös hän itse oli nähnyt lentävien lautasten muodostelman noin vuosi sitten.
Toinen mahdollisuus elannon saamiseksi on kullan kaivaminen Nascan vuorilta. Työ on kovaa, sillä kultapitoinen mineraali hakataan käsityökaluilla vuoren rinteisiin kaivetuista luolista. Saatuaan säkillisen kasaan kaivaja kantaa sen tien varteen, mistä se kuljetetaan kaupunkiin.
Alhaalla kaupungissa kulta erotetaan kivestä. Kullanerottelulaitoksessa mineraali jauhetaan aluksi hienoksi hiekaksi. Hiekka liuotetaan veteen, siihen lisätään elohopeaa ja jalkakäyttöisen kaulimen avulla kulta imeytetään elohopeaan. Tämä prosessi kestää jopa seitsemän tuntia. Lopuksi elohopea kerätään talteen ja siivilöidään. Kun sitä kuumennetaan, elohopea haihtuu ja jäljelle jää puhdas kulta.
Hyvällä tuurilla kaivaja saa 60 kilon malmisäkistä 2 grammaa kultaa, jonka myyntihinta on n. 10 dollaria/gramma. Katselimme kullankaivajien aherrusta erottelulaitoksessa ja totesimme, että ei leipä tälläkään tavalla helposti lähde.
30.3. Nasca-Arequipa
Matka Nascasta Arequipaan on kartalla noin 400 kilometriä. Tosiasiassa matkaa kertyy lähes 600 kilometriä ja sen kulkemiseen kuluu lähes kymmenen tuntia. Nascasta lähdettäessä valtatie, Panamericana Sur, kulkee erämaassa, mutta jonkin ajan kuluttua se saapuu Tyynen valtameren rannalle. Aluksi vuorten ja meren välissä on melko leveä tasankoalue, myöhemmin se kapenee ja lopulta vuorten rinteet ulottuvat meren rantaan asti. Vaikeimmissa paikoissa tie on rakennettu serpentiinimäiseksi nauhaksi.
Yllättäen aavikko ei ole monotoninen, vaan se muuttaa koko ajan ulkomuotoaan. Kivien ja hiekan värit vaihtelevat lähes valkoisesta ruskeaan ja keltaisesta mustaan. Mitä etelämmäksi ajetaan, sitä enemmän näkyy punaista väriä.
Eräässä paikassa oli näkyvissä lukuisia muutaman kymmenen metrin mittaisia kuunsirpin muotoisia dyynejä. Ne erottuivat selvästi, koska tuuli oli seulonut eriväriset hiekanjyvät erilleen: pohjamaisema oli punaruskea, dyynien selkäpuoli oli harmaata hiekkaa ja niiden sisäpinnalle tuuli oli kasannut lähes valkoista hiekkaa.
Kuumaisema katkesi ensimmäisen kerran vasta Ocoñan laaksossa. Yhtäkkiä eteemme avautui avara joenlaakso, jonka pohja on eriväristen peltotilkkujen ruuduttama. Näky oli häikäisevä ja osoitti, että rannikon maaperä on hedelmällinen, kun vain vettä on saatavissa.
Camanássa tie kääntyy sisämaahan ja nousemme ylätasangolle. Yhtäkkiä minibussistamme puhkeaa kumi. Seisomme keskellä avointa pampasia. Mieleeni tulee Arja Saijonmaan laulu "pampalla tulee". Todellakin tuuli puhaltaa melko voimakkaasti, mutta lämpötila on miellyttävä. Matka jatkuu, kun vararengas on saatu paikoilleen.
Arequipassa majoitumme Plazuela-hotelliin. Se on pieni, huvilamainen rakennus melko lähellä kaupungin keskustaa. Hotellissa törmäämme uuteen puoleen nykypäivän Latinalaista Amerikkaa. TV:ssä näkyy 99 kanavaa, joista lähes 90 on espanjankielisiä. Lisäksi näkyy muutama amerikkalainen kanava, ranskalainen, espanjalainen ja kiinalainen tv-ohjelma. On mm. salsa-tv, sääkanava, juorukanava, eri Etelä-Amerikan maiden ohjelmia. Yhtäkkiä kanavat eivät enää erotu toisistaan, vaan kaikki tuntuvat lähettävän yhtä ja samaa ohjelmaa.
31.3. Arequipa
Arequipa on noin miljoonan asukkaan hyvinvoipa keskus Perun ylängöllä. Se sijaitsee 2330 metriä merenpinnan yläpuolella. Tässä korkeudessa herkimmät alkavat jo saada vuoristotaudin oireita. Useat sen rakennuksista on tehty tulivuoren tuhkasta tiivistyneestä sillar-kivestä, mikä antaa kaupungille omaperäisen vaalean ulkoasun.
Maaperä on edelleen tuliperäinen, koko maakunnassa on 90 tulivuorta, joista kaksi on toimivia. Arequipan keskustaan näkyy kirkkaalla säällä kolme tulivuorta, joista kaunein on El Misti. Tämä 5822 metriä korkea tulivuori muistuttaa japanilaista Fuji-vuorta. Vierailupäivänämme sää olikin kirkas ja lumipeitteinen Misti, samoin kuin sitäkin korkeampi Chachani ja Pichu Pichu tulivuori olivat selkeästi nähtävissä.
Arequipan alue on ollut asuttua jo paljon ennen inkojen kautta. Vuoristoalue on sinänsä kuivaa, mutta alueella on useita joenlaaksoja, joissa pengerryksellä ja keinokastelulla saadaan kahdesta kolmeen satoa vuodessa. Paikallisoppaamme vei meidät näköalapaikalle kaupungin ulkopuolelle. Eteemme avautui mahtava näkymä. Taustalla siinsivät lumihuippuiset tulivuoret, edessämme levisivät vanhat viljelypengermät, jotka edelleen ovat käytössä (mm. maissia, sipulia, valkosipulia, paprikaa, alfa-alfa-ruohoa lehmille), alhaalla laakson pohjalla virtasi Chili-joki.
Arequipa on mestitsien kaupunki ja siellä on monia siirtomaa-ajalta peräisin olevia rakennuksia, mm. jesuiittojen La Compañia-kirkko, jonka San Ignacion kappelissa on upeat Andien alueen maalareiden tekemät seinämaalaukset, ja intiaanibarokkityylinen Yanahuari-kirkko. Se on espanjalaisen kirkon näköinen, mutta koristeaiheet ovat Andien luonnosta, Kristuksen ja enkeleiden kasvonpiirteet ovat intiaanien.
1570-luvulla perustettu Santa Catalinan luostari on oma maailmansa, jonka alue kattaa pari korttelia kaupungin keskustassa. Luostarin kukoistuspäivinä espanjalaista sukua olevat perheet laittoivat yhden tyttäristään nunnaksi - näitä oli parhaina aikoina yli 500.
Vaikka nunnien elämä oli eristettyä - ulkomaailman kanssa heillä ei saanut olla juuri mitään kontakteja - se oli kuitenkin ylellistä. Heillä oli luostarialueella omat talonsa palvelijoineen. He sisustivat talonsa eurooppalaisilla huonekaluilla, ruuat tarjoiltiin posliinilautasilta ja hiljaisuussääntöä rikottiin säännöllisesti. Vasta 1800-luvulla varakkaiden nunnien etuoikeudet kumottiin, yksityistalot suljettiin, nunnat siirtyivät yhteismajoitukseen ja -ruokailuun.
Suurin osa luostarialueesta on nykyään museona, se avattiin vierailijoille vuonna 1970. Yleisölle avointen tilojen vieressä on uusi luostari, jossa nykyään asuu noin 20 nunnaa. He eivät kuitenkaan enää elä eristyksessä muusta maailmasta.
Arequipa on nykyään myös laamaeläinten villan jalostuskeskus. Perussa elää neljä laamaeläintä: kesytetyt laama (n. 3 miljoonaa) ja alpakka (n. 2,5 miljoonaa) sekä villinä elävät vikunja (100000 yksilöä) ja harvinaisin kaikista guanaco, joita on Perussa noin tuhat yksilöä.
Täällä meille selvisi myös yksi yleisistä väärinkäsityksistä. Hienoimmat tuotteet on tehty baby alpaca/alpaca bebén -villasta. Se ei ole alpakan karitsojen villaa, eikä alpakan kaula-alueelta otettua hienoa villaa, kuten eräs opaskirja väittää, vaan oma alpakka-rotunsa. Sen villa on muita hienompaa ja siitä valmistetut tuotteet kalliimpia. Kaikista kalleinta on kuitenkin vikunjan villa, josta valmistetaan ylellisyystuotteita.
1.4. Arequipa-Juliaca-Puno
Lensimme Arequipasta Juliacaan 3800 metrin korkeuteen. Juliacasta jatkoimme bussilla Titikaka-järven rannalla sijaitsevaan Punoon.
Täällä ilma on jo huomattavasti ohuempaa ja vuoristotaudin oireita alkaa ilmetä. Niitä on mm. pääsärky ja yleinen pahoinvointi. Lääkkeeksi tarjotaan koka-teetä. Ensimmäistä kertaa saimme aidoista koka-lehdistä valmistettua teetä, tähän asti meille oli tarjoiltu vain pussiteetä. Teessä on vitamiineja ja ravinteita, kokaiinia siihen ei liukene. Apteekista oli saatavissa paikallisista yrteistä valmistettuja vuoristotauti-lääkkeitä, mitkä tuntuivat myös tehoavan.
Kokan viljelyä on harrastettu vuosituhansien ajan. Viljely ja myynti ovat Perussa laillisia, viljelyyn tarvitaan kuitenkin lupa, sen sijaan lehtien jalostaminen kokaiiniksi on ankarasti kielletty. Lehdet sisältävät runsaasti vitamiineja ja ravinteita, joten paikalliset asukkaat ovat perinteisesti pureskelleet niitä. Espanjalaiset yrittivät aikoinaan kieltää kokan, mutta ilmeni, että asukkaat eivät tulleet toimeen ankarassa ilmastossa ilman sitä.
Ensimmäistä kertaa matkamme aikana satoi. Punon Altiplanolla (ylätasangolla) sadekausi kestää yleensä lokakuusta helmikuuhun. Tänä vuonna sateet olivat myöhässä ja jatkuivat vielä. Myös ilmanala oli selvästi viileämpi kuin mihin olimme tottuneet. Yöllä lämpötila saattoi laskea lähelle nollaa.
Yöllä minuun iski vuoristotauti. Tuntui kuin en saisi tarpeeksi ilmaa, olo oli epämiellyttävä, kuumeinen enkä saanut nukutuksi. Aamusta otin ibuprofeenia, mutta kaikki tuli ylös saman tien. Onneksi minulla ei kuitenkaan ollut ripulia. Todennäköisesti korkeudenvaihdos ja väsymys yhdessä olivat saaneet vatsani sekaisin. Edessä oli paastopäivä.
2.4. Titikaka-järvi
Aikaisin aamuseitsemältä aloitimme retkemme Titikaka-järvelle. Se on maailman korkeimmalla sijaitseva purjehduskelpoinen järvi - 3856 metriä merenpinnan yläpuolella. Järvi on melkoisen suuri, pituutta sillä on 164 km ja leveyttäkin 64 km. Se on keskimäärin 300 metriä syvä. Järvestä 60 % kuuluu Perulle, loput Bolivialle. Se on kalaisa ja alueella on runsaasti lintuja.
Ensimmäinen vierailukohteemme oli uro-intiaanien kelluva saari. Tosiasiassa puhtaat uro-intiaanit ovat kuolleet sukupuuttoon jo kolme vuosikymmentä sitten. Eräässä vaiheessa saaret olivat lähes asumattomia, mutta sitten niille palasi aimarankielisiä urojen ja aimara-intiaanien jälkeläisiä. Aimarankielisiä asukkaita on Perussa lähinnä Punon maakunnassa, lisäksi aimaraa puhutaan Boliviassa.
Kelluvat saaret on rakennettu totora-kaislasta, samoin kuin saarten rakennukset ja intiaanien kuuluisat kaislaveneet. Alimmat kerrokset mätänevät vähitellen, joten saariin lisätään vuosittain uusi kerros. Vaikka osa saarista voi ulottua pohjaan asti, ne ovat periaatteessa kelluvia. Sadekauden aikana vedenpinnan ollessa korkealla saaret voivat lähteä liikkeelle ja vaihtaa paikkaa.
Uro-saarilla asuu kaikkiaan n. 2000 asukasta. Heidän pääasialliset elinkeinonsa ovat kalastus, metsästys ja turismi. Kauniita käsitöitä, kuten seinävaatteita, on myynnissä muutamalla kymmenellä solilla. Saarilla on myös aimarankielinen alkeiskoulu, mutta jatkokoulutusta varten nuorten on muutettava Punoon.
Voi kysyä, miksi ihmiset pysyvät näillä saarilla, joilla elämä on vaikeaa ja elanto epävarmaa. Vaivana on mm. kylmyys, koska Titikakan lämpötila on vain hieman yli 10 astetta ja talvikaudella ilman lämpötila voi laskea nollan alapuolelle. Titikaka ei kuitenkaan koskaan jäädy. Yhtenä syynä ihmisten paluulle näille saarille on varmaan 1970-luvulta alkaen kehittynyt turismi, joka on tarjonnut mahdollisuuden lisätulojen hankkimiseen.
Uro-saaret kuuluvat nykyään Titikaka-järven luonnonsuojelualueeseen. Itse saarten tulevaisuus näyttää turvatulta, mutta Titikakaa uhkaavat Punon kaupungin päästöt. Palatessamme retkeltämme Punon edusta oli satojen metrien leveydeltä paksun vihreän puuron, ilmeisesti leväkasvuston, peittämä.
Retkemme pääkohde oli ketsuankielisten intiaanien Taquile-saari. Taquile samoin kuin sen naapuri Amantaní sijaitsevat n. 2,5 tunnin venematkan päässä Punosta, joten niiden asukkaat ovat muita pidempään olleet eristettyinä läntisestä sivistyksestä.
Asutus täällä on kuitenkin vanhaa, sillä inkat asuttivat ne 1400-luvulla ja sitä aikaisemmin ne kuuluivat Tiwanaku-kulttuurin vaikutuspiiriin. Inkojen aikana saari pengerrettiin ja näin lisättiin maataloustuotantoa. Inkojen pengerviljely ja kastelukanavat ovat edelleen käytössä. Viljely perustuu kestävän talouden periaatteisiin. Kutakin palstaa viljellään viitenä vuotena peräkkäin, joka vuosi eri kasvilajikkeella. Tämän jälkeen maa jätetään kesannolle kahdeksi vuodeksi. Täällä viljellään mm. inkojen quinua-viljaa, joka on erittäin proteiinipitoista. Muualla kuin Perussa se on lähes tuntematon, koska espanjalaiset kielsivät vuosisatojen ajaksi sen viljelyn.
Taquile tarkoittaa ketsuassa paratiisia ja monessa suhteessa se tuntuikin siltä. Koska sää oli hyvä, veneemme saapui saaren taaemmalle puolelle ja aloitimme hitaan nousun kohti Taquilen kylää. Yöllä ja aamulla Punossa oli satanut, lähtiessämme taivaan peittivät pilvet, jotka kuitenkin nopeasti hävisivät. Näkymät olivat upeat, Titikaka oli tyyni, joten saatoimme nähdä lähisaaret ja järven rannan aina Bolivian puolelle asti. Huolellisesti hoidetut pengerviljelmät ja saaren puhtaus pistivät silmäämme. Ero muuhun Peruun, jossa jätehuolto on vielä lapsenkengissä, oli huomattava.
Elämä ei täälläkään ole helppoa. Saarella asuu n. 1500 ketsuaintiaania, jotka saavat pääasiallisen toimeentulonsa maanviljelystä, kalastuksesta ja turismista. Saarella ei ole teitä eikä kulkuneuvoja, vaan kaikki tarvikkeet on kannettava selässä kylään, joka sijaitsee muutama sata metriä Titikakan yläpuolella, yli 4000 metrin korkeudessa. Se voi tuntua vähäiseltä, mutta kun laskeuduimme viisisataa porrasta alaspäin ja vastaamme tuli ihmisiä raskaat taakat selässään, ymmärsimme minkä työn takana tavaroiden kuljettaminen on. Saarella ei ole myöskään sähköverkkoa, mutta aurinkopaneelien johdosta osassa perheitä on sähkövirta ja nykyajan hienouksia kuten radio ja televisio.
Tapasimme useita lapsia, jotka olivat paimentamassa lampaita. Oli pääsiäisaika, joten lapset eivät olleet koulussa. Saarella toimii ketsuankielinen alkeiskoulu, muuten opetus on haettava Punosta. Koulut Perussa eivät olleet auki myöskään sen vuoksi, että lapset olivat kesälomalla ja syyslukukausi alkaisi vasta pääsiäisen jälkeen.
Saari on tunnettu myös korkealaatuisista käsitöistään, jotka markkinoidaan saarelaisten osuuskuntien kautta. Minäkin hankin kauniin käsintehdyn liivin 27 solilla (n. 45 markkaa). Taquilen saarella käsityöt tekevät miehet. Kaiken kaikkiaan yhdyskunta vaikutti hyvin elinkelpoiselta, asukkaat ovat ylpeitä perinteistään ja haluavat kehittää saartaan omilla ehdoillaan.
3.4. Juliaca-Cusco
Matka Punosta tai Juliacasta Cuscoon kuuluu maailman legendaaristen junamatkojen joukkoon. Junan varsinainen lähtöasema on Puno, mutta ajan säästämiseksi me nousimme siihen Juliacassa. Matka Cuscoon, muinaisen inka-valtion pääkaupunkiin, alkoi kello 09.20.
Englantilaisten 1900-luvun alkupuolella rakentama rata lähtee Titikaka-järveltä 3800 metrin korkeudesta, nousee yli 4300 metriin ja laskee vähitellen Cuscoon, joka sijaitsee 3330 metriä merenpinnan yläpuolella. Matkaa Juliacasta Cuscoon on 338 kilometriä.
Juna lähti liikkeelle hitaasti, kallistellen molemmille puolille ja aloitti sitten melkoisen pomppimisen. Rata taitaa olla edelleen alkuperäisessä kunnossa. Se kulkee Andien kahden vuorijonon välisessä laaksossa Altiplanolla. Juliacasta lähtiessä laakso on leveä, vuoret ovat molemmin puolin kaukana. Vähitellen tasanko kapenee ja vuoret tulevat lähemmäksi.
Kulkunopeus ei ole päätä huimaava, noin 30 km tunnissa. Juna pysähtyy jokaisella paikallisasemalla ottamaan lisää väkeä. Kylien lapset kokoontuvat asemille keräämään turistien heittämiä tavaroita: kyniä, lehtiä, pieniä leikkikaluja. Koirat juoksivat kilpaa junan kanssa ja nauttivat elämästään.
Vähitellen vuoret saavat korkeutta. Vastaan tulevat ensimmäiset lumipeitteiset huiput. Täällä päiväntasaajan tuntumassa lumiraja on noin 4800 metrissä, korkeimmat huiput yltävät lähes kuuteen kilometriin. Kello 13.40 saavumme La Rayan asemalle. 4312 metrin korkeudessa (toisen lähteen mukaan 4380 m) sijaitseva La Raya taitaa olla yksi maailman korkeimmalla paikalla sijaitsevia rautatieasemia. Perussa on ollut vielä korkeammallakin kulkeva rata, mutta liikenne sillä on nyttemmin lopetettu.
Tähän asti olimme seuranneet, kuinka vesi virtasi purossa meitä vastaan. La Rayassa purojen virta kääntyi junan menosuuntaan. Radan varren purot yhtyivät suuremmaksi joeksi, jonka rantoja rata seurasi lähes Cuscoon asti. Tämä on Urubamba, inkojen pyhä virta. Yli tuhat kilometriä pohjoisempana se yhtyy Amazonasin vesiin Perun pohjoisella viidakkoalueella. Vielä tuhansia kilometrejä myöhemmin se saavuttaa Atlantin valtameren. Olimme nähneet yhden Amazonasin alkulähteistä.
Matka jatkuu alaspäin. Maisema muuttuu vihreämmäksi, laakson reunat on pengerretty ja niillä viljellään mm. perunaa, maissia, sipuleita ja quinuaa. Andit osoittautuvat huomattavasti moni-ilmeisemmiksi kuin olin kuvitellut. Lumisten huippujen lisäksi täällä on hedelmällisiä laaksoja, joissa olosuhteet ihmiselämälle ovat otolliset. Lämpötila on miellyttävä koko vuoden ajan, pengerrysten ja keinokastelun avulla saadaan 2-3 satoa vuodessa. Ei ole ihme, että inkat sijoittivat pääkaupunkinsa tänne.
Auringon laskiessa lähestymme Cuscon kaupunkia. Kaupungin valot syttyvät, vuorten rinteet ovat täynnä keltaisia valopisteitä. Juna lipuu asumusten ohi. Kello 18.20, yhdeksän tuntia Juliacasta lähdön jälkeen saavumme inkojen valtakunnan pääkaupungin rautatieasemalle. Tänään juna saapui ajoissa.
4.4. Urubamba-joen laakso
Suuntasimme matkamme heti aamusta Cuscon ulkopuolelle Urubamba-joen laaksoon, inkojen pyhänä pitämään laaksoon. Sinne päästäksemme meidän oli ylitettävä yli 4000 metrin korkuiset vuoret. Matkalla intiaanit toivat tien varteen laamansa ja kansallispukuihin puetut lapsensa turistien ihailtaviksi. Kuvatakin toki sai - tosin yhden solin suuruista propinaa vastaan. Tarayn kohdalla pysähdyimme kuvaamaan laakson upeita näkymiä. Miten paljon kauneutta Peru onkaan saanut!
Ensimmäinen vierailukohteemme oli Pisacin pikkukaupunki. Se oli inkojen aikana tärkeä kaupunki. Tällä alueella inkat kehittivät pengerviljelystä ja jalostivat eri korkeuksissa viihtyviä kasvilajikkeita.
Oli sunnuntai ja Pisacissa markkinat. Niiden takia mekin olimme tulleet. Paikallisten torilla myytiin kaikkia maan antimia. Ihmiset olivat pukeutuneet perinteisiin asuihinsa, ilmeisesti ihan omaksi ilokseen. He suhtautuivat ystävällisesti töllisteleviin turisteihin.
Paikallisten markkinoiden ympärillä levittäytyivät turistien markkinat. Myös täällä on myynnissä kaikkea mahdollista. Mukaamme tarttui mm. T-paitoja ja musiikkikasetteja. Llévese algo (ostakaa, viekää mukananne jotakin) kehottivat myyjät. Sitkeimmät seurasivat bussillemme asti ja kaupankäynti jatkui auton lähtöön asti.
Iltapäivällä jatkoimme Ollantaytamboon. Taas oli aika hämmästyä. Pelkän linnoituksen sijasta se osoittautui kokonaiseksi 1470-luvulla rakennetuksi kaupungiksi. Se on yksi parhaiten meidän päiviimme säilyneitä inkojen asutuskeskuksia.
Kaupunki on saanut nimensä inka-hallitsija Pachacutecin kenraali Ollontayn mukaan. Paikalla oli sekä sotilaallinen että seremoniallinen merkitys. Se on täynnä kätkettyjä merkkejä ja symboleja. Mm. vuoren rinteessä on nähtävissä sekä Inkan että Viracocha-jumalan piirteet. Koska inkat palvoivat vuoren jumalaa, heille oli ilmeistä, että tämä oli erityisen pyhä paikka.
Suurimmat rakennelmat, terassit, palvelivat maataloutta. Niiden yläpuolella sijaitsee auringontemppeliksi kutsuttu paikka. Kivet ovat valtavan kokoisia. On vaikea käsittää, miten inkojen tekniikalla on voitu irrottaa ja kuljettaa satojen tonnien painoisia lohkareita. Irrottamisen jälkeen kivet on veistetty halutun muotoisiksi ja liitetty toisiinsa erittäin taitavasti. Tunnetun vertauksen mukaan veitsen terä ei mahdu inkojen rakentamien kiviseinien väliin.
Eri puolille pengerryksiä oli kerääntynyt intiaaninaisia ja lapsia, jotka tanssivat tai ainoastaan asettuivat kuvattaviksi. Kokemuksesta jo tiesimme, että he odottivat pientä juomarahaa. Saimme niin upeita kuvia, että maksoimme mielellämme palkkion.
Alhaalla Ollantaytambon kaupungissa tutustuimme inkojen kaupunkiarkkitehtuuriin. Kivistä rakennettujen katujen keskellä kulki viemäri. Kaupungissa oli myös juokseva vesi. Vuorilta johdettuja kanavia pitkin vesi johdettiin kaupunkiin, missä se virtasi jokaisen talon ohi. Inkat olivat taitavia vesirakentajia. Koko alue oli kanavoitu ja viemäröity, sen lisäksi näimme kanavan, joka virtasi pari metriä alempana olevan poikkikadun alitse ja nousi toisella puolella uudelleen entiselle tasolleen.
5.4. Machu Picchu
Majoituimme yöksi Yucayhin Urubamba-joen laaksoon. Lähdimme aikaisin aamulla bussilla Ollantaytamboon, missä nousimme Machu Picchun junaan. Puolentoista tunnin matka kohti yhtä maailman suurista ihmeistä alkoi.
Pääsy Machu Picchulle ei ole itsestään selvää. Alue on vaikeakulkuista, maantietä ei ole, vaan juna on ainoa vaihtoehto. Junaliikenteessäkin on silloin tällöin katkoksia. Viimeksi maanvieremä katkaisi radan helmikuussa ja se oli suljettuna yli kahden viikon ajan. Matkalla ohitimme sortumakohdan, samoin vesivoimalan, joka oli vaurioitunut viime vuonna tapahtuneessa mutavyöryssä. Sen korjaustyöt olivat edelleen käynnissä.
Junan määräasema on Aguas Calientes, pieni kyläpahanen Machu Picchun juurella. Matka jatkui bussilla. Nousimme serpentiinitietä ylöspäin noin 700 metriä. Matka on linnuntietä lyhyt, mutta se kestää puolisen tuntia. Lopulta saavuimme Machu Picchun portille. Paikka oli mahtava. Ympärillä oli korkeiden vuorien ketju, alhaalla laaksossa virtasi Urubamba-joki.
Machu Picchu oli inkojen seremoniallinen ja strateginen kaupunki, jota espanjalaiset eivät koskaan löytäneet. Sen löysi amerikkalainen professori Hiram Bingham vasta 1911 etsiessään inkojen kadonnutta kaupunkia, Vilcabambaa. Paikallinen viljelijän poika ohjasi hänet sademetsän lähes peittämille raunioille. Paikka ei kuitenkaan ollut Vilcabamba, vaan siihen asti täysin tuntematon inka-kaupunki.
Machu Picchu rakennettiin 1400-luvulla ja se oli ilmeisesti hylätty jo ennen espanjalaisten tuloa. Kaupungissa oli tapahtunut jotain, minkä vuoksi se oli poistettu inkojen kirjanpidostakin. Tutkijoiden mukaan se on ollut lähinnä seremoniallinen keskus, jossa inkat tunsivat olevansa lähellä taivasta. Varsinaisia asukkaita kaupungissa lienee ollut vain 400-800.
Suuri osa Machu Picchun rakennusten käyttötarkoituksista on pystytty selvittämään. Yksi kukkula oli varattu temppeleille. Siellä sijaitsivat mm. alueen päätemppeli, kolmen ikkunan temppeli ja auringon sitomispaikka, kivi, jonka perusteella inkat laskivat tähtien liikkeitä ja ajankulkua. Toisella puolella sijaitsi oppineiden kukkula, mahdollisesti eräänlainen yliopisto. Eräs rakennusalue on tunnistettu inkan käytössä olleiksi yksityistiloiksi. Ilmeisesti hallitsija vietti täällä ainakin lyhyitä ajanjaksoja. Kaupungin itärinteellä sijaitsee laaja pengerretty maanviljelysalue. Se on ilmeisesti ollut omavarainen maataloustuotteiden suhteen.
Näyttää siltä, että mikään ei ollut sattumanvaraista Machu Picchussa, vaan kaikki yksityiskohdat oli tarkkaan mietitty. Esimerkki auringontemppeliksi kutsutun rakennuksen ikkuna on suunnattu niin, että se osoittaa täsmälleen, mistä suunnasta aurinko nousee talvipäivän seisauksen päivänä 21. kesäkuuta.
Paras näköala koko alueelle on sen eteläosassa olevan vartiomiehen majan luota. Kaupunki levittäytyy alapuolella, vastapäätä näkyy Huayna Picchun huippu. Klassiset Machu Picchu-kuvat on otettu juuri tältä paikalta.
Ensimmäisenä vierailupäivänämme sää oli mitä otollisin. Edellisenä päivänä täällä oli satanut, nyt aurinko paistoi täydeltä terältä. Yksikään pilvi ei estänyt näkyvyyttä vuorille. Hattu päähän, aurinkovoidetta käsiin ja kasvoihin, näin vältimme auringonpolttamat. Näimme useita turisteja, jotka eivät olleet muistaneet päiväntasaajan auringon polttavuutta. Jostain syystä he puhuivat ruotsia.
Lähtiessämme alas vuorelta inkojen sanansaattajan, chasquin, asuun pukeutunut poika hyvästeli meidät. Auto kierteli pengertietä alaspäin ja hetken päästä kohtasimme samannäköisen pojan uudelleen - taas hän toivotti meille hyvää matkaa. Tämä toistui usean kerran. Epäilimme, olisiko täällä useita samannäköisiä poikia, mutta lopulta vakuuttauduimme, että kyseessä oli sama poika. Hän juoksi polkua pitkin samaa vauhtia kuin bussimme kierteli vuorenrinteitä. Lopulta alhaalla kuljettaja poimi pojan autoomme ja hän keräsi kolehdin esityksestään. Hymysuin maksoimme palkkion pojan kekseliäisyydestä. Todennäköisesti hän sai bussilastilliselta turisteja juomarahaa enemmän kuin mitä hänen isänsä tienaa koko päivänä.
6.4. Machu Picchu
Aguas Calientesissa satoi yöllä. Täällä viidakon porteilla, ceja de la selva -alueella, ilmasto on substrooppista, joten yölläkään ei tullut kylmä. Alue on rehevän vihreää, vuoret ovat puiden peittämiä.
Nousimme Eilan kanssa uudelleen Machu Picchulle. Ostimme alhaalta nipun banaaneja matkaeväiksi. Ne maksoivat yhden solin. Bussissa kuulimme, että Cuscon juna oli peruttu tältä päivältä. Vuorilta oli tullut mutaa radalle. Onneksi meillä ei ollut tänään tulo- tai lähtöpäivä.
Myös ylhäällä sää oli toisenlainen kuin eilen. Pilvet peittivät taivaan ja vuorten huiput. Välillä koko rauniokaupunki peittyi harsomaisten pilvien taakse. Ei kuitenkaan ollut kylmä ja valokuvauksen kannalta sää oli otollinen.
Lähdimme vaeltamaan vanhaa inka-polkua Machu Picchulta ylöspäin. Se oli parin metrin levyinen, kivilaatoista rakennettu tie, jota oli melko helppo vaeltaa. Tällaisilla teillä inkat yhdistivät aikoinaan valtakuntansa eri alueet. Tiet siltoineen olivat yksi inkojen insinööritaidon näyte. Ne ulottuivat valtakunnan jokaiseen kolkkaan.
Matkalla kohtasimme muutamia ihmisiä. Myös ylhäällä luonto oli hyvin rehevää. Machu Picchun alueella kasvaa mm. useita orkidealajikkeita, joista näimme parin kukkivan. Kolibrit keräsivät mettä sinikukkaisesta puusta, jonka nimeä emme tiedä.
Olimme tutkimassa punaista orkideankukkaa, kun kuulimme sanan "Terve". Tumma, eteläamerikkalaisen näköinen mies kertoi selvällä suomen kielellä: "Nimeni on Bernardo. Olen venezuelalainen. Olin kolme vuotta sitten Helsingin yliopistossa tutkimustyössä." Hän oli matkalla Huiñay Huaynaan, kahden tunnin kävelymatkan päässä olevaan suoraan vuoren rinteeseen rakennettuun inka-linnoitukseen. Paljain jaloin, lenkkarit niskassa, hän painoi pian ohitsemme.
Noin 45 minuutin kiipeämisen jälkeen saavuimme paikkaan, jonka nimi Intipunku, auringonportti. Se sijaitsee 2745 metrin korkeudessa ja se on inkatietä saapuville ensimmäinen paikka, josta Machu Picchu on näkyvissä. Tällä hetkellä oli alue oli kuitenkin valkoisen harson peitossa. Käännyimme takaisin ja jälleen kerran ihmettelimme Perun luonnon vaihtelevuutta. Muutaman minuutin kuluttua pilvet väistyivät ja Machu Picchu avautui eteemme uljaana.
7.4. Aguas Calientes-Cusco
Junat kulkivat taas, mutta niiden aikataulut olivat muuttuneet, joten jouduimme odottamaan lähtöä iltakuuteen. Lehdestä luimme, että edellisenä päivänä 800 turistia oli joutunut kääntymään takaisin, kun maanvyörymä oli katkaissut radan. Sortumapaikka oli vain kymmenen kilometrin päässä Aguas Calientesista, minkä vuoksi sitkeimmät matkaajat olivat tulleet Machu Picchulle kävellen. Rataa oli korjattu koko yön ajan ja aamulla se voitiin avata liikenteelle.
Aguas Calientes on erikoinen kylä Andien juuressa. Yhdyskuntarakentaminen on pahasti kesken, mm. katuja ei juuri ole. Hotellillemmekin johtava tie oli itse asiassa rata. Sen varressa oli ravintoloita ja matkamuistojen myyjiä. Kauempana olevat talot oli rakennettu louhikkojen keskelle. Ilmeisesti koko kylä oli syntynyt Machu Picchulle suuntautuvan turismin vuoksi.
Aguas Calientesissa ei ole paljon nähtävää. Ainoa mainitsemisen arvoinen paikka on luonnonkylpylä Baños termales, jonka perusteella paikka on saanut nimensä (kuumat vedet). Andeilta virtaa kuumaa vettä, joten kylpylässä oli erilämpöisiä altaita. Epäilimme veden hygieenisyyttä, joten vesi ei houkutellut meitä.
Juna kolkutteli tasaisesti Andien ylätasankoa. Aurinko oli jo laskenut, joten maisemia ei näkynyt. Cuscoon saavuttaessa koimme matkan mielenkiintoisimman vaiheen. Juna ylitti vuoristoalueen ja saapui kaupungin yläpuolelle. Konduktööri sammutti junan valot, jotta voisimme vielä paremmin ihailla alla levittäytyvän Cuscon valoja. Mutta miten juna pääsee alas jyrkkää vuorenrinnettä satoja metrejä alempana olevaan kaupunkiin?
Juna aloitti laskeutumisen. Se tapahtui rinteeseen pengerrettyä rataa pitkin heilurimaisesti. Aina heilurin ääriasennossa vaihdettiin suuntaa ja jatkettiin matkaa alempaa raidetta pitkin. Lopulta lähes puolen tunnin laskeutumisen jälkeen olimme laakson pohjalla San Pedron rautatieasemalla. Matka oli kestänyt neljä tuntia.
8.-9.4. Cusco
Espanjalaiset hävittivät Cuscon melko perusteellisesti 1500-luvulla, joten inkojen kaupungista ei ole kovin paljon jäljellä. Yksi harvoja jäljellä olevia rakennuksia on Coricancha, inkojen temppelikeskus. Tosin temppeleiden katot ja kaikki kulta, hopea ja jalokivet ovat hävinneet, mutta niiden alaosien lujat kivirakenteet ovat edelleen pystyssä.
Kertomusten mukaan Auringontemppelin seinät oli päällystetty puhtaalla kullalla. Temppeli sijaitsee nykyään dominikaanien kirkon ja luostarin sisällä. Ne ovat tuhoutuneet useamman kerran maanjäristyksissä, viimeksi 1950, mutta inkojen rakentamat seinät eivät ole järistyksistä välittäneet.
Luostarin alueella on jäljellä muitakin inkojen temppeleitä, mm. ukkosen ja sateenkaaren temppelit. Sateenkaarella oli inkoille erityistä symboliarvoa. Sen uskottiin olevan hyvän onnen merkki. Tämän vuoksi Cuscon kaupungissa liehui useassa paikassa Perun lipun ohella monivärinen sateenkaarilippu. Mekin olimme hyväonnisia, sillä astuessamme Cuscon keskustorille taivaalla näkyi erittäin kaunis sateenkaari.
Suurin osa inkojen rikkauksista vietiin Espanjaan, mutta jotain jäi Peruunkin. Cuscon tuomiokirkko sisältää mittaamattoman arvokkaita kalleuksia, mm. kaksi alttaria, joista toinen on tehty kullasta ja toinen paksusta hopeasta. Ulkomuodoltaan tuomiokirkko muistuttaa muita espanjalaisten Amerikkaan rakentamia kirkkoja, pohjapiirrokseltaan se on kolmilaivainen basilika. Cuscon tuomiokirkko on ehkä vielä tavallista enemmän koristeltu, olihan tärkeää näyttää kristinuskon ylivoimaa entisessä inkavaltion pääkaupungissa.
Tyypillistä Etelä-Amerikan katolisuudelle on eri nimisten madonnojen, neitsyeiden palvonta. Myös Cuscon tuomiokirkossa on useita neitsyeitä, joita kansa käy rukoilemassa. Kunnioitetuin patsas on kuitenkin ristiinnaulittu Kristus, jota kutsutaan maanjäristysten herraksi - Nuestro Señor de los Temblores. Vuoden 1650 maanjäristys oli erittäin voimakas eikä sitä tarinan mukaan saatu lakkaamaan ennen kuin tätä patsasta kuljetettiin ympäri kaupunkia. Patsas on tummaihoinen, kuten intiaanien ihonväri. Tosin tumma väri on pääasiassa tullut sen alla poltetuista kynttilöistä.
Kaupungin yläpuolella sijaitsee Sacsayhuamán - yksi erikoisimpia inkojen rakennelmia. Se on valtavista kivilohkareista rakennettu linnoitusalue, jota todennäköisesti on käytetty lähinnä seremoniatarkoituksiin. Inkojen kaupungeissa kaikella oli tarkoituksensa. Myös Cusco oli rakennettu määrämuotoon, inkat hahmottivat siinä puuman. Varsinainen kaupunki muodosti sen ruumiin, Sacsayhuamánin siksakin-muotoiset vallitukset olivat sen hampaat.
Sacsayhuamán on vaikuttava rakennelma. Inkojen taitoja voi vain hämmästellä. Suurimmat lohkareet ovat kahdeksan metriä korkeita ja painavat satoja tonneja. Ne on veistetty määrämuotoon ja aseteltu taitavasti yhteen. Todennäköisesti sen rakentamiseen on tarvittu kymmenien tuhansien kivenveistäjien työpanos. Se ei kuitenkaan ole ainoa inkojen kivirakennustyön muistomerkki. Kävimme vielä kolmessa muussa paikassa: Q'enkossa, Puka Pukarassa ja Tambomachayssa.
Paitsi muinaisten inkojen pääkaupunki, Cusco on myös Nyky-Perun turismin pääkaupunki. Tämän huomasimme heti majoittuessamme hotelliimme Posada del Inkaan. Se sijaitsee aivan kaupungin keskustassa. Hotellimme korttelia kiertää pylväskuja, jonka suojassa kirjaimellisesti sadat intiaanit myivät tuotteitaan, käsitöitään, keramiikkaa, T-paitoja, matkamuistoja, kaikkea mahdollista mitä turistit saattaisivat tarvita.
Samassa korttelissa kymmenet liikkeet myivät lisäksi kirjoja, kortteja, villapaitoja, laukkuja, postikortteja yms. Myöskään filmistä tai kameran pattereista ei ollut puutetta. Vastaamme tuli useita myyjiä, joilla oli asiakirjasalkullinen valokuvatuotteita. Kaiken lisäksi filmit osoittautuivat tuoreiksi ja halpahintaisiksi laatutuotteiksi, mm. 36 paperikuvan värifilmi n. 3 dollaria. Harvassa paikassa maailmalla löytyy vastaava palvelutaso. On ilmeistä, että tämä kaupunki elää turismista.
Yllättävää on, että myynnissä oleva tavara on korkealaatuista. Musiikkia löytyy runsaasti, parhaiden yhtyeiden levytyksiä. Ensi silmäyksellä silmiin ei osu yhtään "Greetings from Peru" halpaäänitettä. Piraattikasetit maksavat 10-15 solia, kauempana turistikeskuksista kasetin saa jopa viidellä solilla. Lailliset kasetit sen sijaan maksavat n. 20 solia, cd:t 60-70 solia. Kirjakaupoista löytyy runsaasti Perun historiaa käsitteleviä teoksia sekä espanjaksi että englanniksi.
Tarkemmin tutkittaessa musiikkitarjonta osoittautuu kuitenkin melko kapeaksi. Turistien suosimaa Andien musiikkia löytyy lähes rajattomasti, mutta esimerkiksi Perun ylänköalueella suosittua huayno-musiikkia on huomattavasti vaikeampi löytää.
Sitä kuulee kuitenkin radioaalloilla. Cuscossa toimii taajuudella 1200 kHz lähes mystiseltä kuulostava Radio Tahuantinsuyo - inkojen neljän piirin valtakunnan mukaan nimetty radioasema. Levyjen väliset kuulutukset ovat pääasiassa ketsuankielisiä. Toinen kansanmusiikkiasema on Radio Inti Raymi taajuudella 830 kHz. Keskiaalloilla on kymmeniä asemia, ulalta löytyy vielä saman verran lisää. Vastaavaa tarjontaa ei löytynyt mistään muusta vierailemastamme kaupungista, lukuunottamatta Limaa, jossa Inca Radio taajuudella 540 kHz tarjoaa samaa musiikkia. Se lieneekin satojen tuhansien Limaan muuttaneiden maalaisten suosikkiasema.
Huayno on nopeatempoista tanssimusiikkia, joka ensikuulemalta kuulostaa iloiselta. Laulujen sanat kertovat kuitenkin cholojen, maaseudun mestitsi-asukkaiden vaikeasta elämästä, ennen kaikkea rakkaudessa petetyksi tulemisesta. Flor Pucariña, eräs huayno-tähti laulaa "Mikä kärsimys elämäni onkaan ollut! Rangaistuksena kannan kahleitani. Jos tämä on kohtaloni, haluan kuolla jotta voisin unohtaa petoksesi."
Toinen huaynon kestosuosikki, Picaflor de los Andes kertoo olevansa "kulkuri rakkauden tiellä" ja pyytää Liman läpi virtaavaa Rimac-jokea, "jonka äärellä ovat itkeneet niin monet isät, veljet, sisaret ja puolisot, vie mukanasi myös minun suruni." Limassa nauhalleni tarttui myös huayla, jossa oli erikoiset sanat: "Kotona söit canchita con quesoa, täällä tilaat hampurilaisen ja pizzan. Kuinka oletkaan muuttunut, maanmieheni!"
Oppaamme ovat kaikki olleet erittäin hyviä. Cuscossa oppaanamme toimi temperamenttinen, taiteilijaluonteinen Rosa, Punossa hieman hitaampi ja rauhallisempi Felix, Arequipassa nuori, mutta sivistynyt Jorge. Kaikista henki kunnioitus Perun muinaisia kansoja kohtaan. Myöskään kielellinen yhteys näihin ei ollut katkennut, sillä Felix puhui äidinkielenään ketsuaa, Jorge oli opiskellut sitä yliopistossa ja Rosakin selvisi hienosti vaikeimmistakin ketsuankielisistä nimistä.
Myös Cuscon hotellissa näkyi 100 tv-kanavaa. Vähitellen kanavat alkoivat erottua toisistaan ja niiden erikoispiirteet tulivat esille. Näkyvissä oli useiden Latinalaisen Amerikan maiden tärkeimmät tv-kanavat ja Yhdysvaltain espanjankieliset kanavat (esim. CNN ja CBS; Yhdysvalloissa asuu yli 20 miljoonaa espanjankielistä). Erikoiskanavista mainittakoon sääkanava, joka lähettää 24 tuntia vuorokaudesta säätietoja. Kaikkialla Amerikassa näkyvän ohjelman keskeytti joka 15 minuutti paikallinen säätiedotus, joka oli eri joka kaupungissa.
Toinen mielenkiintoinen kanava oli H-TV, latinalaiseen populaarimusiikkiin erikoistunut kanava. Miksi meillä Euroopassa tarjotaan vain MTV:tä? Toisaalta BBC World kanava erikoislähetyksineen Kosovosta piti meidät ajantasalla maailman tapahtumien suhteen.
10.4. Cusco-Puerto Maldonado-Madre de Dios
Aikainen lento (07.05) vei meidät Puerto Maldonadoon, Perun eteläiselle sademetsäalueelle. Se sijaitsee Madre de Dios ja Tambopata-jokien risteyksessä. Koko Perusta 3/5 on viidakkoa, mutta suurin osa perulaisista asuu vuoristovyöhykkeellä. Rannikko on myös harvaanasuttua, paitsi Liman seutu, jossa asuu noin seitsemän miljoonaa Perun 23:sta miljoonasta asukkaasta.
Puerto Maldonado on eräänlainen Perun villi-itä. Se kukoisti vuosisadan alussa, kun viidakon kumipuista valutettiin kumia. Synteettisen kumin keksimisen jälkeen elinkeino romahti ja kaupunki raunioitui. 1970-luvulla alueelta löydettiin kultaa ja tänne virtasi uudelleen väkeä.
Emme jääneet kaupunkiin, jossa ei ole paljoa nähtävää, vaan jatkoimme kanootilla majapaikkaamme Cusco Amazonic Lodgeen. Matka kesti noin 40 minuuttia. "Kanootiksi" kutsuttu vene oli parin metrin levyinen mutta lähes 20 metriä pitkä, palmunlehvillä katettu moottorikäyttöinen alus, johon olisi hyvin mahtunut kymmeniä matkustajaa.
Madre de Dios -joki oli tässä kohtaa 100-200 metriä leveä virta. Se virtaa täältä Boliviaan ja yhtyy Manauksen seudulla Brasiliassa Amazonasiin. Sadekausi tällä alueella oli jo alkanut, joten vettä oli aika paljon. Vuodenajasta riippuen vedenpinta vaihtelee melkoisesti. Vesi oli ruskeaa, joki kuljetti mukanaan maata, puita yms. Joen törmistä näkyi, että ne olivat sortuneet monin paikoin. Oppaamme oli ollut täällä muutama vuosi sitten ja hän kertoi, että hotellialueemme oli silloin ollut useita metrejä laajempi. Nyt eräät mökit olivat jo aivan törmällä. Lähivuosina meidänkin käyttämämme mökki vajoaisi jokeen, ellei sitä sitä ennen siirrettäisi.
Tällä tavalla joki muuttaa uomaansa. Maamassat kasautuvat alempana, jolloin vesi alkaa virrata voimakkaammin toisesta laidasta. Vähitellen jokeen syntyy mutka. Ilmasta katsottuna yksikään sademetsäalueen joki ei ole suora vaan täynnä hyvin jyrkkiä mutkia, meandereita. Paikoin joki jopa vaihtaa suuntaa.
Lodget ovat viidakkoon rakennettuja yksinkertaisia hotelleja. Rakennusten yksinkertaisuudesta huolimatta mökeissämme oli kuitenkin runsaasti ylellisiä piirteitä: meillä oli suihku ja vesivessa, seinien ja verkkoikkunoiden läpi virtaava ilma huolehti ilmastoinnista, harsopeitteellä katetuissa vuoteissa oli erittäin miellyttävä nukkua ja päivää saattoi kuluttaa myös kuistille viritetyissä riippumatoissa. Kun vielä lisään, että lodgen kokki tarjoili kolme kertaa vuorokaudessa herkkuaterian, paljon muuta ihminen ei tropiikissa voikaan toivoa.
Aamulla Puerto Maldonadossa lämpötila oli 24 ºC, päivän mittaan se nousi viidakkoalueella yli 30 asteeseen. Aurinko paistoi, mutta taivaalla lipuvat pilvet antoivat hieman suojaa polttavaa paahdetta vastaan. Sadekaudesta huolimatta vettä ei tullut. Sää oli siis jälleen kerran mitä suotuisin.
Vaikka Perun sademetsäalue on melko harvaanasuttua, joella oli kuitenkin liikennettä. Moottorikäyttöisillä peque peque-veneillä kuljetettiin viidakon anteja kuten banaaneja ja palmunlehtiä Puerto Maldonadon markkinoille ja tuotiin kaupungin ostoksia takaisin.
Iltapäivällä teimme ensimmäisen retken sademetsään. Tutustuimme metsän puihin ja lääkekasveihin. Vaikka sademetsän maaperä on köyhää, metsä näyttää erittäin rehevältä. Kasvien monimuotoisuus on suurta, tätä aluetta kutsutaankin Perun biodiversiteetin pääkaupungiksi. Alkuperäisväestö tuntee lukuisia kasveja, joita voidaan käyttää lääketieteellisesti, mm. haavojen parantamiseen sekä vatsa- ja munuaisvaivojen hoitoon.
Auringon laskiessa viidakko muuttaa luonnettaan. Täydellinen pimeys laskeutuu nopeasti. Hotellin henkilökunta sytyttää öljylamput. Sähkövirtaa ei ole, joten ne ja taskulamppumme ovat ainoat valonlähteet. Kaskaat sirisevät, linnut laulavat, kaikkia viidakon ääniä ei pysty tunnistamaan.
Pilvettömällä taivaalla näkyy eteläinen tähtitaivas koko loistossaan. Näemme linnunradan, tunnistamme joitakin tähtikuvioita, mutta muuten eteläisen pallonpuoliskon tähdet tuntuvat oudoilta. Kun minkään asutuksen valot eivät pääse himmentämään niiden loistetta, niitä tuntuu olevan tavallista enemmän ja ne ovat tavallista lähempänä.
11.4. Madre de Dios
Viidakossa on oma aikataulunsa. Nukkumaan mennään pian auringonlaskun jälkeen. Herätys oli kello viisi ja retkelle lähdimme kuudelta. Päivällä voi olla kuuma, joten matkaan oli syytä lähteä ajoissa.
Tutustuimme Sandoval-järveen, joka on tunnettu mm. runsaasta linnustostaan ja erikoisista aguajal-palmuistaan. Ne viihtyvät veden ääressä, monet niistä näyttivät kasvavan suoraan vedestä. Matkalla ihmettelimme jälleen sademetsän luonnon moninaisuutta. Tällä alueella kasvaa mm. 800 eri puulajia ja lentelee 1200 erilaista perhosta. Näimme myös apinoita. Erikoisin esimerkki symbioosista oli muurahaisten suojelema puu. Noin metrin säteellä siitä ei kasvanut mitään, muurahaiset poistavat kaiken kasvillisuuden. Jos niitä häiritsee, ne purevat ja voivat aiheuttaa ihmisellekin korkean kuumeen. Ilmeisesti muurahaiset saavat puolestaan puulta ravintoa.
Järvellä näimme useita eri lintulajeja, mm. villikalkkunoita, papukaijoja ja haikaroita. Tosin linnut naamioituivat hyvin maastoon ja niiden havainnoiminen oli vaikeaa. Todennäköisesti kokenut ornitologi olisi nähnyt paljon useampia lajeja, kun me taas keskityimme enemmän maisemien ihailuun.
Iltapäivällä vierailimme Madre de Dios-joen saarella, jossa paikallinen mies on ottanut hoidettavakseen harvinaisia apinoita. Niitä oli useita eri lajeja. Ne elivät vapaasti luonnossa, mutta ihmisten saapuessa paikalle mm. tamariinit ja hämähäkkiapinat tulivat kerjäämään ruokaa. Tamariinit olivat niin innokkaita, että jouduimme hätistelemään niistä repuistamme. Erityistä herkkua niille näyttivät olevan trooppiset hedelmät (banaanit ja appelsiinit) sekä pähkinät.
Ruoka bungaloweillamme oli suorastaan erinomaista. Söimme paikallisia herkkuja, mm. erään kasvin lehteen käärityssä nyytissä höyryttämällä kypsennettyä muhennosta. Toisena päivänä illallinen oli kypsennetty bambun varressa, mistä se tarjoiltaessa valutettiin lautaselle. Lisäksi saimme runsaasti trooppisia hedelmiä.
Samalla muistelimme, minkälainen kulinaarinen matka koko Perun kiertomme on ollut. Missään emme ole saaneet huonoa ruokaa, aina olemme syöneet uutta ja erikoista, maistelleet kunkin paikkakunnan herkkuja. Olemme syöneet perunoita eri muodossa, lihaa, kanaa, kalaa (mm. taimenta), palmunytimiä, quinua-keittoa. Jälkiruuaksi olemme saaneet hedelmiä, kakkuja, mazamorra moradaa (perulaista mustikkakeittoa), vanukkaita, jäätelöä. Useat kerrat olemme nauttineet Pisco sourit, maistelleet chichaa, perulaisia oluita ja viinejä, vahvistaneet itseämme koka-teellä ja virkistäytyneet inka colalla ja voimakkaalla kahvilla.
12.4. Puerto Maldonado-Lima
Herätykset vain aikaistuvat. Nousimme jo neljältä, jotta ehtisimme Limaan menevään aamukoneeseen.
Liman hotellimme sijaitsi Mirafloresin kaupunginosassa. Se on keskiluokan asuinaluetta. Talot ovat matalia, korkeintaan kaksikerroksisia ja hyvinhoidettuja. Mirafloresia pidetään turvallisena asuinalueena. Tästä huolimatta useat talot olivat kuin pikkulinnoituksia. Ikkunat oli kalteroitu, muurien päällä oli lasimurskaa tai teräspiikkejä sekä useissa taloissa lisäksi moninkertainen sähkölankaeristys. Näimme myös useita vartiomiehiä.
Iltapäivällä vierailimme kultamuseossa. Tämä yksityinen museo koostuu espanjalaista alkuperää olevan Miguel Mujica Gallon kokoelmista. Siellä on uskomaton määrä kultaesineitä, keramiikkaa ja tekstiilejä lähinnä inkoja edeltäneiltä rannikkokulttuureilta.
Esineet ovat peräisin hautalöydöistä. Espanjalaisten saapuessa löydetyt esineet sulatettiin, joten inkojen esineistöä on hyvin vähän jäljellä. Perun kuivalla rannikkoseudulla haudat säilyvät tuhansia vuosia, kunnes paikalle osuu haudanryöstäjä, kaivaa aarteet esille ja myy ne pimeillä markkinoilla. Näin herra Gallokin on kerännyt kokoelmansa.
Kultamuseo on hämmentävä kokemus, mutta ehdottomasti vierailun arvoinen paikka. Esineitä on valtavasti, suorastaan liikaa. Niiden asettelu on sattumanvaraista, eri kulttuurien teokset ovat sekaisin niin, että samannäköiset tai samaa tarkoitusta palvelevat esineet on asetettu samaan vitriiniin.
Museon omistaja elää edelleen ja laajentaa kokoelmiaan. Talo on jo käynyt liian pieneksi niille, joten lisäsiipiä on tulossa. Pääsimme tutustumaan juuri avattuun uuteen tekstiiliosastoon. Ainakin 2500 m2:n suuruinen sali oli täynnä sekaisin eri kulttuurien tekstiilejä.
¡Qué barbaridad! ¡Qué horror! totesi oppaamme, saksalaista sukua oleva Ursula. Hän oli itsekin nähtävyys. Ensimmäisen kerran hänet nähdessämme tämä 1920-luvulla syntynyt omanarvontuntoinen ja temperamenttinen rouva poltteli tupakkaa hotellimme pihassa. Mutta kun hän pääsi vauhtiin, paljastuivat perusteelliset tiedot ja syvä kunnioitus Perun muinaisia kulttuureja kohtaan. Gallon museon asettelutyyli ja arkeologiset päätelmät saivat kuulla kunniansa.
13.4. Lima
Eila on toiminut Word Vision/Vision Mundial -järjestön kummina. Hän avustaa Ayacuchossa asuvan köyhän perulaispojan opintoja. Matkamme yhteydessä järjestyi mahdollisuus tutustua lähemmin järjestön Perun toimistoon ja heidän toimintaansa. Myös Eilan kummipoika oli tullut Limaan häntä tapaamaan. Aikaisemmin he olivat olleet yhteydessä ainoastaan kirjeitse.
Yhdessä Benjaminin, paikallisen aluekoordinaattorin kanssa kävimme Liman eteläosassa olevassa lähiössä tutustumassa yhteen heidän projekteistaan. Liman slummit, joita hienosti kutsutaan pueblos jóvenes, alkoivat syntyä 1970-luvulla väen paetessa maaseudulta pääkaupunkiin. Köyhät ihmiset valtasivat Limaa ympäröivien kukkuloiden rinteitä ja pystyttivät sinne hökkelinsä. Nykyään jopa 40% Liman seitsemästä miljoonasta asukkaasta asuu näissä hökkelikylissä.
Välillä heitä on yritetty häätää, mutta vakiintuneemmilla alueilla ihmiset ovat saaneet omistusoikeuden maahan ja tällä hetkellä rakennetaan alueille yhdyskuntatekniikkaa. World Vision on mukana auttamassa erityisesti lapsia. Järjestö avustaa Perussa kaikkiaan 15 000 perhettä. He ovat yhteistyössä koulujen kanssa, heillä on esikoulu, työpajoja, puistonrakennuskampanja ja lasten leikkipuistoja. Ihmiset tuntuvat olevan innolla mukana parantamassa omaa elinympäristöään.
Matkalla näimme lapsia menemässä kouluun. Perussa on yleinen oppivelvollisuus ja periaatteessa kaikki lapset käyvät koulua. Käytännössä köyhien perheiden vanhemmat ottavat usein lapsensa pois koulusta ennen aikojaan. Vaikka presidentti Fujimorin aikana on kovasti panostettu koulutukseen ja uusia kouluja on rakennettu runsaasti, niitä ei vieläkään riitä kaikille. Esimerkiksi vierailemallamme alueella lapset kävivät koulua kahdessa vuorossa.
Iltapäivällä menimme taksilla Liman keskustaan, Plaza Mayorille. Aluetta pidetään hieman turvattomana, meitäkin varoitettiin ottamasta mukaan passia tai kovin paljon rahaa. Emme kuitenkaan törmänneet minkäänlaisiin ongelmiin, mutta hämmästelimme erilaisiin asuihin puettujen poliisien määrää. Oli mellakkapoliiseja, kaupunkipoliiseja, valtakunnan poliiseja, mahdollisesti vielä erikseen turistipoliiseja.
Ennen lähtöä kysyin taksilta, mitä matka maksaisi. Hän kertoi sen olevan 15 solia. Mielestäni hinta oli hieman kova, mutta emme jaksaneet etsiä halvempaa taksia. Maksaessani minulla ei ollut kuin 20 solin raha eikä kuljettajalla ollut vaihtorahaa! Tästäkin meitä oli varoitettu. Kuljettaja ehdotti että saisimme vaihtorahan palatessamme hotellille. Ajattelin, että mitäpä viidestä solista tappelemaan.
Kiersimme Liman koloniaalisessa keskustassa parin tunnin ajan. Limaa on aikaisemmin pidetty ränsistyneenä, mutta aluetta on restauroitu kovasti. Kaikki oli hyvinhoidettua ja puhdasta. Näimme lukuisia esimerkkejä Limalle tyypillisistä laatikkoparvekkeista. Kiersimme myös kaupoissa, joissa oli menossa alennusmyynti. Löysinkin pari etsimääni cd-levyä.
Lopulta palasimme kuplataksilla hotelliin. Takseja löytyi keskustasta runsaasti ja ensimmäinen kysymäni taksi lupasi viedä meidät hotellille 10 solilla. Auto, vanha kuplavolkkari, oli tosin nähnyt parhaat päivänsä eikä kuljettaja tuntenut hotelliamme, mutta pienen ohjailun jälkeen pääsimme ongelmitta perille. Ovella portieeri ojensi minulle viisi solia - edellisen taksin jättämän vaihtorahan!
Lopuksi menimme lähtiäisillalliselle Rosa nautica-ravintolaan. Se oli hieno, omanarvonsa tunteva ravintola, joka sijaitsee aallonmurtajalla Mirafloresin rannalla. Paikka on upea, ruoka oli hyvää, mutta meillä oli jo mielessä matkan loppuminen ja huominen pakkaaminen. Aikaerosta johtuen matka kestäisi yli vuorokauden. Suomessa oli tällä aikaa nimittäin siirrytty kesäaikaan, joka oli kahdeksan tuntia edellä Perun ajasta.
Olimme pieni, mutta tiivis ryhmä. Kysyimme toisiltamme silloin tällöin, aivan kuin varmistautuaksemme "Onko meillä hauskaa?" ja aina vastaus oli myöntävä. Kiitoksia Eila, Eeva, Kimmo ja Olli mukavasta matkaseurasta.
Tawantinsuyu - inkojen neljän piirin valtakunta
Inkojen valtakunta eli kukoistuskauttaan 1500-luvulla. Se jäi yllättävän lyhyeksi, sillä ensimmäisen huomattavan inka-hallitsijan Pachacutecin valtaannoususta oli kulunut vähemmän kuin sata vuotta, kun espanjalainen Francisco Pizarro kukisti viimeisen inka-hallitsijan Atahualpan vuonna 1532.Inkat ehtivät kuitenkin luoda Pachacutecin ja hänen seuraajiensa Tupac Yupanquin ja Huayna Capacin hallinnon aikana uuden maailman mahtavimman valtion. Valtakunta käsitti nykyisen Perun ja osia nykyisistä Ecuadorista, Chilestä, Boliviasta ja Argentiinasta. Yli 4000 kilometriä pitkään valtakuntaan kuului hyvin erilaisia alueita rannikon kuivista erämaista ja Andien kylmistä, lumipeitteisistä huipuista aina sisämaan trooppisiin sademetsiin asti.
Valtakunnan väestö muodostui kymmenistä eri kieliä puhuvista kansoista, jotka inkat alistivat valtaansa valloitussodin ja diplomatiaa käyttäen. He loivat yhtenäisen valtion, Tawantinsuyun ("tawa" neljä, "suyu" osa, suunta, piiri, siis neljän piirin valtakunta), jota hallittiin Cuscosta, valtakunnan poliittisesta ja uskonnollisesta keskuksesta.
Hallitakseen valtakuntaansa inkat rakensivat kymmeniä tuhansia kilometrejä teitä ja riippusiltoja vaikeakulkuisten rotkojen yli. Rakennustensa materiaalina he käyttivät kiviä, jotka hiottiin niin yhteensopiviksi, että ne voitiin liittää toisiinsa ilman laastia. Rakennukset oli suunniteltu kestämään jopa aluetta vaivaavat maanjäristykset.
Inkat olivat hyviä organisoijia. He eivät tunteneet kirjoitustaitoa, mutta heillä oli quipu, naruihin tehtäviin solmuihin perustuva muistiinpanojärjestelmä, jota käytettiin erityisesti hallinnollisten tietojen tallentamiseen. Rahaa ei käytetty, vaan kaupankäynti perustui vaihtokauppaan. Valtio keräsi tarvitsemansa varat taksvärkkinä, kullekin alueelle, kylälle ja yhteisölle määrättiin oma työpanoksensa. Kullakin asukkaalla oli oma, määrätty asemansa yhteisössä, toisaalta valtio huolehti myös siitä, että puutteessa elävät saivat riittävän elatuksen.
Vuonna 1532 inka-valtakuntaa ravisteli vallanperimysriita. Huascar ja Atahualpa taistelivat vallasta. Atahualpa oli vanginnut veljensä ja vakiinnuttamassa valtaansa, kun maahan saapui muukalaisia. Espanjalaiset järjestivät väijytyksen ja vangitsivat Atahualpan. Tämä oli kuitenkin enemmän huolissaan veljensä kukistamisesta ja määräsi hänet pikaisesti surmattavaksi. Espanjalaisille hän lupasi huoneellisen kultaesineitä ja kaksi kertaa saman määrän hopeaesineitä, mikäli hänet vapautettaisiin. Palkkio maksettiin ja Atahualpa vapautettiin, mutta espanjalaiset tuomitsivat hänet kuolemaan veljensä surmaamisesta.
Muutamalla sadalla sotilaalla ja hevosella espanjalaiset saivat mahtavan valtakunnan haltuunsa. Sen sortumiseen oli monia syitä, kuten eurooppalaisten kehittyneempi sodankäyntitekniikka ja monien inkojen valloittamien kansojen kauna näitä kohtaan. Ehkä tuntemattomin syy espanjalaisten valloituksen onnistumiseen olivat eurooppalaisten tuomat kulkutaudit, jotka eräillä alueilla surmasivat lyhyessä ajassa jopa 85% asukkaista. Vielä 1780 inkat nousivat kapinaan Tupaq Amarun johdolla. Vaikka kapina kukistettiin seuraavana vuonna, kyseessä on ainoa kerta, jolloin Amerikan alkuperäisväestö vakavasti uhkasi Espanjan asemaa.
Inka-valtio ei syntynyt tyhjästä, vaan sitä oli edeltänyt tuhansien vuosien ja lukuisien kulttuurien ketju. Inkojen suurin ansio olikin niiden parhaiden saavutusten yhdistäminen ja organisoiminen kukoistavaksi valtakunnaksi.
Perun historia pähkinänkuoressa
20000-1800 e.Kr. Ensimmäiset merkit ihmisten asumisesta Perun laaksoissa ja rannikkotasangoilla. 1800-800 e.Kr. Asutus leviää sisämaahan, maanviljelys yleistyy, kastelukanavia rakennetaan. 800-300 e.Kr. Chavín. Ensimmäinen yleisandinen kulttuuri, uskonnollinen keskus Chavín de Huantarissa. 200 e.kr - 600 j.Kr. Rannikkokulttuurien aika:
Nasca. Aavikkoon piirretyt mystiset viivat
Moche (Mochica). Keramiikka-astiat
Pachamac. Tunnettu oraakkeli
Paracas. Tekstiilit, hautanyytit100-900 j.Kr. Vuoristokulttuurien nousukausi:
Tiahuanaco (Tiwanaku). Etelässä, Titikaka-järven ympäristössä kukoistanut tärkeä kulttuuri.
Wari. Ensimmäinen imperiumi Andien alueella.
Chimú. Pohjoisessa, moche-kulttuurin jälkeläinen.n. 1200-1532 Inka-valtio. Inka-valtion (Tahuantisuyo, Tawantinsuyu) varsinainen kukoistuskausi 1430-1532. 1532-1569 Perun valloitus (espanjalaiset konkistadorit, etunenässä Pizarron veljekset) 1569-1821 Siirtomaakausi. Perun varakuningaskunta Espanjan tärkeimpiä siirtomaa-alueita. 1821- Itsenäinen Perun tasavalta
Runasimi - inkojen kieli
Runasimi ("kansan kieli") on inkojen ja heidän jälkeläistensä puhuman kielen omakielinen nimitys. Yleensä siitä käytetään nimitystä quechua (ketsua).Nykyään runasimiä puhuu noin 10-12 miljoonaa ihmistä lähinnä Perussa, Ecuadorissa ja Boliviassa, mikä tekee siitä levinneimmän Amerikan mantereiden alkuperäiskielistä. Esimerkiksi Perussa noin viidesosa väestöstä on runasiminkielistä.
Runasimi on säilynyt lähinnä puhuttuna kielenä. Sitä puhutaan laajalla, vuoristoisella alueella, jossa kulkuyhteydet ovat vaikeat. Ei ole siksi ihme, että se on jakautunut useisiin eri murteisiin, joiden väliset erot voivat olla suuria. Mikään niistä ei ole päässyt johtavaan asemaan, vaikka inkojen pääkaupungin Cuscon asukkaat pitävätkin omaa kieltään puhtaimpana.
Inka-valtakunnassa ei tunnettu kirjoitustaitoa, joten vanhimmat kirjalliset muistomerkit ovat Espanjan vallan ajalta. Toistaiseksi on ainakin kaksi kilpailevaa oikeinkirjoitusnormia, mikä vaikeuttaa painotuotteiden levittämistä.
Runasimilla ei ole virallista asemaa Perussa, vaikka 1970-luvun sotilashallitus pyrki kohottamaan sen arvostusta mm. hyväksymällä uuden oikeinkirjoitustavan ja tukemalla omakielistä kouluopetusta. Kielen käyttö opetuksessa, hallinnossa ja tiedotusvälineissä on vähäistä. Runasimi onkin uhattu kieli, koska sen yhteiskunnallinen arvostus on vähäinen ja koulutusta saaneet nuoret siirtyvät usein espanjan käyttöön.
Sen sijaan Perun naapurimaissa Boliviassa ja Ecuadorissa runasimin (Ecuadorissa quichua) arvostus on jonkin verran parempi ja sitä puhutaan yleisesti maaseutukaupungeissa. Se on saanut jalansijaa myös opetuskielenä, erityisesti ala-asteen kouluissa.
Runasimin ja espanjan ääntämys ja oikeinkirjoitus poikkeavat jonkin verran toisistaan, vaikka esim. ch, ll ja ñ ääntyvätkin samoin kuin espanjassa. Esimerkiksi espanjan hua, gua on ketsuassa wa (Tiahuanaco - Tiwanaku, Tahuantinsuyo - Tawantinsuyu). Espanjasta poiketen k kirjoitetaan yleensä k:lla tai q:lla, Cusco on ketsuaksi Qosqo. Tavun lopussa oleva c tai q ääntyy vahvana h:na (kuten saksan ach): Pisac, Pisaq, samoin Machu Picchu, Machupiqchu. Vokaaleja on vain kolme: a, i ja u, sillä o ja u ovat sama foneemi, samoin i ja e.
Runasimita rimankichu?
Runasimi on agglutinoiva kieli eli kieliopillisia suhteita ilmaistaan liittämällä sanojen loppuun päätteitä. Koska myös suomi on agglutinoiva kieli, runasimin kieliopista löytyy yllättävän paljon samanlaisia piirteitä kuin meidän kielestämme. Sen kielioppi on selkeä, säännöllinen ja poikkeukseton, joten kielen alkeet on helppo oppia.
Esimerkiksi monikon pääte on -kuna. wasi 'talo', wasikuna 'talot'
Sijaintia paikan suhteen ilmaistaan päätteillä -pi, -man ja -manta.
wasipi 'talossa', wasikunapi 'taloissa'
wasiman 'taloon', wasikunaman 'taloihin'
wasimanta 'talosta', wasikunamanta 'taloista'Lauseen objekti, tekemisen kohde ilmaistaan päätteellä -ta.
wasita 'taloa, talon'Päätteitä käytetään myös ilmaisemaan omistusta (possessiivisuffiksi):
wasiy 'taloni'
wasiyki 'talosi'
wasin 'hänen talonsa'
wasinchik 'talomme (yhteinen talomme)'*
wasiiku 'talomme' (meidän, mutta ei sinun talo)'*
wasiikichik 'talonne'
wasinku 'heidän talonsa'Myös näihin muotoihin voidaan liittää muita päätteitä:
wasiykikuna 'talosi (monikko)'
wasiykikunamanta 'taloistasi'Verbi taipuu luvussa ja suvussa kuten suomessa, esimerkiksi rimay 'puhua'.
rimani 'puhun'
rimanki 'puhut'
riman 'hän puhuu'
rimanchik 'puhumme' (me)*
rimaniku 'puhumme' (me)*
rimankichik 'puhutte'
rimanku 'he puhuvat'*Runasimissä on kaksi me-muotoa; näistä ensimmäinen sisältää kuulijan (me, minä ja sinä), toinen muoto ei (me, mutta et sinä).
Verbeihin voidaan liittää kysymyspartikkeli -chu. Se vastaa suomen päätettä -ko, -kö.
rimankichu 'puhutko', rimanchu 'puhuuko hän'Näillä tiedoilla voimmekin tulkita otsikkolauseen:
Runasimi-ta rima-nki-chu?
Runasimi-ä puhu-t-ko? eli 'Puhutko ketsuaa?'Kielestä löytyy muitakin erikoisia piirteitä. Esimerkiksi pronominejä 'hän' on ainoastaan yksi pay, jolla viitataan sekä mieheen että naiseen, aivan samoin kuin suomessakin. Runasimin säännöllisyyttä osoittaa myös tämä: pay 'hän', paykuna 'he'.
Vielä yksi erikoisuus on, että runasimissa ei ole indoeurooppalaisten kielten tuntemaa omistamista ilmaisevaa verbiä (espanjan tener, engl. have, ruots. ha). Omistussa ilmaistaan runasimissä päätteellä -yoq 'kanssa'.
Wasiyoq kani 'Minulla on talo', sanatarkasti 'talon kanssa olen'.
Peru-linkit
Peru-aiheisia internet-sivuja löytyy runsaasti. Tässä eräitä, joita olen käyttänyt Perua koskevien tietojen keräämisessä. Näistä, erityisesti Cultures of the Andes - Culturas de los Andes -sivulta löytyy runsaasti jatkolinkkejä.
- Lonely Planet - Destination Peru Lonely Planet'in Peru-opas, englanniksi
- Cultures of the Andes - Culturas de los Andes laaja Andien alueen linkkikokoelma, englanniksi ja espanjaksi
- Servidor World Wide Web Perun tieteellisen verkon ylläpitämä kotisivu, espanjaksi ja englanniksi
- Peruinfo espanjankielinen
- Museo Nacional de arqueología, antropología e historia de Peru Perun arkeologinen, antropologinen ja historiallinen museo, espanjankielinen
- Rumbos online perulaisen matkailulehden online-palvelu, englanniksi ja espanjaksi
- Prensa Perú perulaisten tiedotusvälineiden internet-yhteyksiä (lehdet, tv, radio)
- RPP - Radioprogramas del Peru limalaisen RPP-radioketjun ohjelma livenä
- The Inca Empire inkojen valtakunnasta kertova kotisivu, englanniksi ja espanjaksi
- www.anthroarcheart.org South American ancient civilization sites, cultures & mystical centers, mielenkiintoinen kuvakokoelma
- Curso de Quechua espanjankielinen quechuan kurssi
- Yachay Runasimita toinen quechuan kurssi
Kirjallisuutta
- Kaikilla suurilla englanninkielisillä matkaopas-sarjoilla (Lonely Planet, Rough Guide, Insight Guide) on Peru-oppaansa. Insight guide poikkeaa edukseen erityisesti hienon kuvituksensa vuoksi.
- Ronald Wright: Cut stones and Crossroads. Hyvä matkakertomus ja johdanto Perun eri sivistyksiin.
- Maria Rostworowski: Historia del Tahuantinsuyu. Perulaisen etnohistorioitsijan asiantunteva inka-valtion historia. Espanjan lisäksi saatavissa myös englanniksi.
- Inca Garcilaso de la Vega: Comentarios reales de los Incas. 1500-luvulla eläneen mestitsin (isä espanjalainen upseeri, äiti inka-prinsessa) kertomus inka-valtiosta. Perussa on myynnissä n. 10 solilla myös lyhennetty taskupainos.
Paluu Matkat-sivulle Koko Perun alkuun
21.04.1999 Sakari Kauppinen
