Ecuador syyskuussa 2003

Ecuador 11.9.-28.9.2003

Ennen matkaa

Ajatus alkoi kehittyä. Etumatkojen matkat tehdään reittilennoilla ja siksi meno- tai paluupäivää voi siirtää. Matkatoimisto suositteli yhdistämään matkaan rantaloman Bonairella. Bonaire ei minua kiinnostanut, mutta entäpä jos matkaa voisikin jatkaa Ecuadorissa?

Netistä löytyi mukava majatalo Quitossa - La Casa Sol, ja sen kautta aukenivat muutkin yhteydet Ecuadoriin. Pian oli varattuna huone Quitosta ja lentoliput Cuencaan. Sitten kuulin Ecuadorin rannikolla vaeltavista ryhävalaista ja luin lisää rannikon kansallispuistosta. La Casa Sol Travel tarjosi paikkoja valasretkelle ja majoitusta Mantaraya Lodgeen.

Yhdeksän päivän kiertomatka ja toiset yhdeksän päivää omatoimimatkaa. Ohjelmaan tuli kiertomatkan jälkeen syvällisempi tutustuminen Quitoon, käynti Cuencassa ja Ingapircassa sekä tutustuminen Machalillan kansallispuistoon. Apuvälineinä matkan suunnittelussa olivat lukuisat ecuadorilaiset kotisivut ja Lonely Planetin opaskirja.

Matkalle on mukavampi lähteä tuttujen kanssa. Tarjosin matka-ajatusta ystävilleni ja pian meitä oli kolme henkilöä lähdössä. Sopiva pienryhmä henkilöitä, joiden kanssa on jo kierretty Nepalia ja Australiaa. Ecuadorin matkamme puitteet alkoivat olla valmiina.

Tosin aivan näin yksinkertaista omatoimiosuuden järjestäminen ei ollut. Ensimmäinen ongelma oli saada paikat paluulennolle. Paluupäivän vaihto onnistui maksamalla matkatoimistolle vaihtomaksu, mutta haluamanani päivänä vapaita paikkoja ei ollut. Myöhemmin alkuperäislento peruttiin kokonaan, mutta sitä ennen olin jo saanut paikat sopivalle päivälle, joten se ei meitä enää haitannut.

Otavalo

Otavalo on Etelä-Amerikan intiaanimarkkinoiden perikuva. Kun puhutaan intiaanien värikkäistä markkinoista, kojuista, jotka pursuavat ponchoja, huopia, huiveja, villapaitoja, seinävaatteita, kaikenlaisia kankaasta ja nahasta valmistettuja esineitä, ensimmäisenä mieleen tulee Otavalo. Intiaaninaisia ja -miehiä myymässä käsitöitään ja gringoja ostamassa niitä. Edullisia ostoksia, löytöjä, tinkimistä ja huijaamistakin.

Mutta Otavalo on myös ainutlaatuinen menestystarina. Otavalolaiset ovat olleet taitavia kutojia jo vuosisatojen ajan. Vapaampien tuulien puhaltaessa 1960-luvulla paikalliset johtajat päättivät hyödyntää ihmisten taitoja. Tätä nykyä heidän osuuskuntansa ovat Etelä-Amerikan varakkaimpia ja heidän tuotteitaan myydään erikoisliikkeissä koko Ecuadorissa, jopa Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa asti.

Varsinainen markkinapäivä on lauantai. Tällöin Otavalon torit, kadut ja jopa läheiset kukkulat täyttyvät myyjien kojuista. Yhdellä alueella on myynnissä eläimiä (lehmiä, sikoja, vuohia, kanoja), toisella hedelmiä ja vihanneksia, kolmannella taloustavaraa. Kuuluisin paikka on kuitenkin Poncho-tori ja sen ympäristö, johon on keskittynyt turisteille myytävien tekstiilituotteiden ja matkamuistojen myynti.

Otavalolaisuutta on myös vahva kulttuuri-identiteetti. Ylpeyttä omista perinteistä, vaatetuksesta, quichuan kielestä. Otavalon keskustassa ei ole espanjalaisen valloittajan vaan 1500-luvulla heitä vastaan taisteleen inka-kenraalin Rumiñahuin patsas. Otavalossa samoin kuin naapurissa Cotacachissa on intiaanipormestari, mikä ei ole tavallista Ecuadorissa.

Täällä on löydetty malli, jonka avulla intiaanikulttuuri on ainakin osittain onnistunut sopeutumaan nykyaikaiseen markkinatalouteen ja kääntämään sen lait edukseen. Ilman turisteja ja heidän tuomaansa rahaa kutomis- ja käsityöperinne olisi jo hävinnyt. Kehitys ei ole kuitenkaan ristiriidatonta. Vuosituhannen vaihteen talouskriisi iski myös Otavaloon. Turistejakin on vain rajallinen määrä, nyt syyskuussa tuntui siltä, että myyjiä oli ostajia enemmän. Moni on joutunut muuttamaan muualle leivän perässä.

Viimeisen vuosikymmenen aikana yli miljoona ecuadorilaista on lähtenyt maasta paremman elintason toivossa. Suurin osa on muuttanut Yhdysvaltoihin, mutta myös Euroopassa, erityisesti Espanjassa, on paljon ecuadorilaisia. Niin paljon, että maahanmuuttoa rajoittaakseen Euroopan Unioni otti tänä vuonna käyttöön ecuadorilaisille viisumipakon.

Intiaanikielet elävät vielä Ecuadorissa

Ecuadoriin se levisi inkavalloitusten myötä 1400-1500-luvuilla ja on edelleen elinvoimainen kieli erityisesti vuoristoalueen intiaanikylissä. Noin neljäsosa Ecuadorin väestöstä on alkuperäiskansojen edustajia, mutta tilastot quichuan puhujien määrästä vaihtelevat suuresti. Arviolta jopa neljä miljoonaa ecuadorilaista ymmärtää sitä, heistä vajaa miljoona puhuu sitä ainoana kielenään.

Vaikka suomeksi puhunkin intiaaneista, espanjan kielessä sana 'indio' on hieman värittynyt. Siksi Ecuadorissa käytetään mieluummin sanaa indígena - alkuperäisväestön edustaja. Itse en koe intiaani-sanaa kuitenkaan mitenkään halventavaksi.

Ecuadorin kouluissa on käytössä kunnianhimoinen kaksikielisen opetuksen (äidinkieli-espanja) ohjelma, jonka mukaan opetusta tulisi antaa espanjan lisäksi useilla eri vähemmistökielillä. Vaikka maassa on periaatteessa oppivelvollisuus ja lapsilla oikeus saada opetusta omalla kielellä, resurssit eivät riitä kaikkien lasten kouluttamiseen. Käytännössä opetuksen taso on alhainen, vain murto-osa lapsista saa muuta kuin espanjankielistä opetusta jos sitäkään. Alle puolet ikäluokasta käy koulun loppuun asti. Katso tarkemmin Plan Suomi Säätiön Ecuadorin maa-raporttia.

Quitossa meillä oli tilaisuus tutustua lähemmin yhteen vähemmistöön: cofan-kansaan. Cofanit asuvat viidakkoalueella Kolumbian rajan tuntumassa. Heitä on nykyään noin 1200 ja useimmat heistä elävät vielä omien perinteidensä mukaisesti. Kuvaavaa Ecuadorin ja Etelä-Amerikan nykytodellisuudelle on, että cofanien elinolot ovat heikentyneet huomattavasti viime vuosina. Aikaisemmin heillä oli mahdollisuuksia saada lisätuloja mm. turismista, mutta kun Yhdysvaltain käynnistämä Plan Colombia käynnistyi (tarkoituksena kukistaa Kolumbian huumeparonit), tilanne raja-alueella kävi levottomaksi, väkivalta lisääntyi ja turistit kaikkosivat. Cofanit ovat yrittäneet parantaa tulevaisuuden näkymiään mm. lähettämällä poikia Quitoon saamaan opetusta sekä jakamalla tietoa omilla nettisivuillaan.

Aina soi

Andien musiikki on yhteistä koko Andien alueelle: Ecuadorille, Perulle, Bolivialle ja Pohjois-Chilelle. Omaperäisempi muoto on sanjuanito, jota kuulee lähinnä vain Ecuadorissa. Sitä soitetaan erityisesti maalaisjuhlissa. Peguchen kylässä Otavalon naapurissa tutustuimme musiikkiin ja soittimien tekemiseen bamburuo'osta. Siitä tehdään erityisesti Euroopassakin tunnettuja pan-huiluja. Myös sanjuanito-levyjä näkee turistikaupoissa.

Tyypillistä ecuadorilaista musiikkia on myös pasillo, eurooppalaisesta 1800-luvun tanssimusiikista kehittynyt hidas, kaihoisa melodia. Sen parhaat vuodet olivat jo sata vuotta sitten, mutta tunnettujen säveltäjien pasilloja kuunnellaan edelleen. Se on ecuadorilaista nostalgia-musiikkia, jonka sanat usein kertovat menetetystä rakkaudesta.

Oman musiikin lisäksi Ecuadorissa tehdään ja kuunnellaan kansainvälistä musiikkia, erityisesti espanjankielisen Amerikan musiikki on suosittua: salsa, cumbia, rumba, merengue. Suosittua on myös eteläamerikkalainen humppa, tyylisekoitus, jota joskus kutsutaan trooppiseksi Andien musiikiksi (música tropical andina), joskus tecnocumbiaksi tai tecnochichaksi.

Ecuadorin musiikkia voi kuunnella netissäkin. Esimerkkipaikkoja löytyy linkit-sivultani. Otavalos online -sivulla on myynnissä levyjä, joita voi koekuunnella netissä. Otavalolaisissa levyissä on usein quichuankieliset sanat ja osa niistä on yhteiskunnallisesti kantaaottavia.

Otavalosta lähtiessämme ajoimme Quitoon El Quinchen kautta. El Quincheen on rakennettu kirkko ihmeitä tekevän neitsyen kunniaksi. Olimme paikalla sunnuntaina messun aikaan. Väkeä oli paljon sekä kirkossa että sen ympärillä. Kirkon edessä oli myytävänä kynttilöitä, rukousnauhoja ja pyhäinkuvia. Sisälläkin oli melkoinen häly, kun neitsyen luokse tuotiin sairaita, kärsivät pyysivät almua ja kiersivät pyhimyksen kuvalta toiselle. Myös kirkon ulkopuolella parkkipaikalla oli menossa pyhä toimitus, kun pappi siunasi uudet autot ennen niiden käyttöönottoa. Kirkon lähteestä saadaan parantavaa vettä ja apua saaneet kiinnittävät neitsyen kunniaksi kiitoslaatan kirkon seinään. Niitä oli jo satoja.

Tyypillinen hartauden muoto on myös kynttilän sytyttäminen Neitsyt Marian tai jonkun pyhimyksen kuvan eteen kirkossa. Myöhemmin kävimme myös toisessa pyhiinvaelluspaikassa, Aamukasteen Neitsyen (Virgen del Rocío) kirkossa Bibliánissa Cuencan lähellä. Kirkko on rakennettu jyrkkään rinteeseen kylän yläpuolelle. Syvän uskonnollisuuden lisäksi se on myös piknik-paikka, johon tullaan koko perheen kanssa, ruuat mukana tai ne ostetaan paikallisesta katukeittiöstä.

Baños - pikkukaupunki tulivuoren varjossa

Tungurahua on toimiva tulivuori ja se on aiheuttanut paljon huolta Ecuadorissa. Sen nykyinen aktiviteetti alkoi 1999, jolloin mm. Bañosin kylä jouduttiin evakuoimaan. Muutaman kuukauden kuluttua ihmiset palasivat takaisin, koska tilanne ei tuntunut vaaralliselta. Sen jälkeenkin, epäsäännöllisen säännöllisesti vuori on sylkenyt tuhkaa ja kaasuja. Myös meidän vierailumme aikana vuoren päällä näkyi tuhkapilvi ja lähialueilla satoi tuhkaa. Tarkkailimme tulivuorta kunnioituksella, mutta meille se oli enemmänkin lisäjännitys- kuin vaaratekijä.

Tuhka aiheuttaa asukkaille hengitysvaikeuksia ja vahingoittaa satoa. Tuulen suunnasta johtuen itse Bañosin kylä on säästynyt tuhkalta, mutta esimerkiksi Riobamban kaupungissa järjestettiin elokuussa 2003 tuhkankorjuu-talkoot (näistä käytetään quichuaperäistä sanaa minga).

Ecuadorissa on kymmeniä, jopa satoja tulivuoria, joista suurin osa on onneksi jo sammuneita. Kahdeksan tulivuorta on purkautunut 1500-luvulla tapahtuneen espanjalaisvalloituksen jälkeen. Lisäksi on toistakymmentä, jotka tutkimusten perusteella saattavat purkautua tulevaisuudessa. Maan keskiosa muodostuu itse asiassa kahdesta 400 kilometriä pitkästä tulivuorijonosta ja niiden välisestä ylätasangosta. Sitä kutsutaan nimellä Avenida de los volcanes, Tulivuorien valtaväylä. Kauniilla säällä näkymät ovat upeita. Parhaat näkymät meille tarjosivat pohjoisessa oleva Imbabura ja Keski-Ecuadorin lumipeitteinen Cotopaxi, joka näkyy myös Quitoon.

Bañosissa kävimme internet-kahvilassa lukemassa sähköpostia ja suomalaisia uutisia. Yhteys olikin yllättävän nopea. Vaikka pitkä ajomatka ja Tungurahua-vuoren varjo loivat tunnelman, että olimme jossain jumalan selän takana, suomalaiset nettisivut latautuivat hetkessä. Nopeuden selittäjänä taisi olla katolla oleva satelliittiantenni. Toisen yllätyksen koimme paikallisen supermarketin viinahyllyllä. Finlandia-votkan valmistuskustannukset eivät voi olla kovin suuret, kun sitä kannattaa myydä toisella puolella maapalloa hintaan 6,94 $.

Presidentit lupaavat radikaaleja uudistuksia

Palatessamme Pailón del Diabloon tekemältämme retkeltä tie keskustaan oli suljettu. Radion kautta kuulimme, että presidentti olisi muutaman minuutin kuluttua saapumassa juuri tälle kadulle, jossa sijaitsee hänen perustamansa puolueen, Partido Sociedad Patriótican, paikallistoimisto. Nousimme bussista, koska se ei päässyt eteenpäin ja jatkoimme jalan. Muutaman kymmenen metrin päässä törmäsimme presidenttiin ja hänen seurueeseensa. Hymyillen ja kättä vilkuttaen hän kulki ohitsemme.

Ecuadorin poliittinen historia on ollut ehkä hieman rauhallisempaa kuin muissa latinalaisen Amerikan maissa, mutta värikkyyttä ei siitäkään ole puuttunut. Viimeisen kymmenen vuoden aikana yksikään presidentti ei ole istunut koko neljän vuoden kautta. Ongelmien taustana on 1970-luvulla otetut suuret valtionvelat. Ecuadorista löytyi öljyä, jonka oletettiin ratkaisevan maan ongelmat. Öljyntuotanto ei ole kuitenkaan vastannut odotuksia ja maa ei ole selvinnyt velkojensa lyhentämisestä.

Vuonna 1996 valittu Abdala Bucaram sai nopeasti lisänimen 'el loco' (hullu) esiintymistyylinsä vuoksi. Hän lupasi kansalle elintarvikkeiden hinnanalennuksia, halvempia asuntoja ja ilmaisia lääkkeitä. Niiden sijaan hän ensi töikseen devalvoi maan valuutan sucren ja nosti siten elinkustannuksia. Puoli vuotta myöhemmin hänen hallituksensa kaatui massiivisiin lakkoihin ja hän joutui pakenemaan Panamaan.

Talous joutui uudelleen kriisitilaan vuonna 1999. Silloisen presidentin Mahuadin väitettiin sekaantuneen pankkiskandaaliin. Hänen suosionsa putosi pohjalukemiin, kun sucren kurssi putosi 6000:sta dollarilla 20000:een. Presidentin mukaan ainoa keino ratkaista tilanne olisi vaihtaa oma valuutta USA:n dollariin.

Tämä johti laajamittaisiin lakkoihin ja lopulta kolmen nuoren upseerin johtama juntta yritti vallankaappausta. Presidentti erosi ja tilalle tuli armeijan tuella hänen varapresidenttinsä Gustavo Noboa. Hänen johdollaan sucresta luovuttiin ja se korvattiin dollarilla, vaihtokurssi oli 1:25000.

Kansa ei kuitenkaan ollut tyytyväinen, koska toimenpide ei saanut taloutta nousuun. Lopulta Noboakin joutui eroamaan ja uudet vaalit pidettiin marraskuussa 2002. Valituksi tuli oman puolueen perustanut eversti Lucio Gutiérrez, joka vuonna 2000 oli ollut vallankaappausta yrittäneen sotilasjuntan jäsenenä.

Gutiérrez lupasi ecuadorilaisille radikaaleja uudistuksia ja myös epäsuositun dollarisaation purkamista. Hän solmi vaaliliiton alkuperäisväestön Pachakutik-puolueen kanssa. Keväällä 2003 Pachakutik pääsikin ensimmäistä kertaa historiansa aikana Ecuadorin hallitukseen.

Sittemmin Gutiérrezin suosio on alkanut laskea. Kauniista puheista huolimatta kaivattuja uudistuksia ei ole (ainakaan vielä) saatu aikaiseksi, dollari on edelleen Ecuadorin valuutta ja intiaanipuolueen edustaja on jo joutunut jättämään hallituksen.

Gutiérrez on poliitikko, joka nauttii kansan keskuudessa esiintymisestä. Hän matkustelee ahkerasti eri puolilla maata ja ainakin Bañosissa hän keräsi kaduille paljon väkeä. Hänen tilanteensa on kuitenkin vaikea, koska 40% Ecuadorin budjetista menee valtavien valtionvelkojen ja niiden korkojen maksuun. IMF on asettanut maan julkiselle taloudelle tiukat ehdot eikä myöskään hallitseva yläluokka ole halukas luopumaan omista etuoikeuksistaan..

Ecuadorin rahayksikkö on siis USA:n dollari. Setelirahat ovat samat kuin Yhdysvalloissa, yhdysvaltalaisten kolikkojen lisäksi maa on lyönyt omia, jotka kooltaan ja arvoltaan vastaavat Yhdysvaltain kolikkoja. Matkailijalle on tietysti kätevää, että rahaa ei tarvitse vaihtaa useaan kertaan, mutta paikallisille asukkaille inflaatio ja dollarisaatio ovat merkinneet hintojen nousua ja säästöjen häviämistä.

Ecuador on kehitysmaa ja palkkataso on sen mukainen. Työssä käyvän ecuadorilaisen keskipalkka on noin 200-300 dollaria kuukaudessa. Minimipalkka on 70 dollaria, mutta kaikki eivät saa sitäkään (vertailun vuoksi keskipalkka Suomessa on keskimäärin 2200 euroa, noin 2400 dollaria). Suurin osa ecuadorilaisista on hyvin köyhiä. Toisaalta Quitosta löytyy valtavia ostoskeskuksia, joihin asiakkaat tulevat pääasiassa hienoilla nelivetomaastureillaan, joten varallisuus on jakaantunut sangen epätasaisesti.

Ecuadorin tärkeimmät tulonlähteet ovat öljyn lisäksi leikkokukkien, banaanien ja katkarapujen kasvatus sekä turismi. Kukkia viedään kaikkialle maailmaan, myös Suomessa leikkokukat ovat talvella usein ecuadorilaisia. Näimme matkallamme isoja kukkien kasvatukseen tarkoitettuja kasvihuoneita. Vuoristoalueen ilmasto on niille erityisen suotuisa, koska päivällä on kuumaa ja yöllä viileää, mikä tekee nupuista vahvoja ja pitkäkestoisia.

Kukkien viljely on ollut kaksipiippuinen asia. Siitä on saatu kaivattuja tuloja, mutta kukkaviljelmillä on käytetty kehittyneissä maissa kiellettyjä myrkkyjä, mikä on aiheuttanut vakavia terveyshaittoja. Toisaalta viime vuosina ostajat rikkaissa maissa ovat kiinnittäneet huomiota tähän, minkä vuoksi tällä hetkellä ekologisempi viljelytapa on yleistymässä.

Hullut gringot matkustavat junan katolla

Jo ennen auringonnousua katolla alkaa olla täyttä. Aurinko nousee ja sää kirkastuu. Junaan liitetään vielä yksi vaunu ja se on valmis lähtemään, aikataulun mukaisesti. Hitaasti, natisten ja kitisten juna lipuu Riobamban kaupungin läpi. Koirat haukkuvat, kukot kiekuvat ja lapset vilkuttavat iloisesti matkaajille.

Ilmapiiri katolla on aluksi jännittynyt, mutta jännitys laukeaa junan päästyä vauhtiin. Lämpötilakin nousee auringon pilkistäessä. Tunnelma on itse asiassa erittäin mukava ja aika menee nopeasti maisemia katsellessa ja muiden kanssa jutellessa. Seurakunta on monikansallinen, ympärillämme istuu ainakin norjalaisia, saksalaisia ja hollantilaisia. Istumismukavuutta lisää asemalta vuokrattu nahkatyyny. Putoamisen katolta estää matala, noin kymmenen sentin kaide. Suurin vaara matkalla on lähinnä ihon palaminen. Ryhmämme kokemuksesta voin kertoa, että kasvojen lisäksi myös nilkat kannattaa suojata aurinkovoiteella. Näköalat ovat huimat junan kulkiessa pitkin ylätasankoa vaihtuvien maisemien läpi. Vauhti tosin ei ole päätähuimaava, keskimäärin noin 30 kilometriä tunnissa.

Ensimmäinen pysähdys on Guamotessa, jossa on mahdollisuus mm. käydä vessassa. Katolle nousee kiertäviä myyjiä, tarjolla on mm. banaanipiirakoita 25 sentillä ja juotavaa. Katolla kiertää myös oikea konduktööri.

Matkan komeimmat maisemat tulevat Alausín pikkukaupungin jälkeen. Täällä rata ylittää Andien vuorijonon läntisen haaran ja lähtee laskeutumaan rannikon Guayaquiliin. Paikan nimi Nariz del Diablo tarkoittaa pirun nenää. Tarkkaan katsoen vuoren rinteessä pitäisi näkyä nenä ja kasvon piirteet. Niiden näkeminen vaatii hieman mielikuvitusta, ainakaan minä en erottanut niitä. Mutta tällä matkalla tärkeintä ei olekaan päämäärä, vaan itse matkanteko.

Matka Alausíin kestää viisi tuntia ja kierros Nariz del Diabloon vielä tunnin pari lisää. Edellyttäen, että juna ei suistu raiteilta, mikä ei ole mitenkään epätavallista. Tämän vuoksi junamiehillä on mukana nostolaitteet, joten raiteilta suistunut juna saadaan yleensä nopeasti takaisin raiteille ja matka voi jatkua. Tätä emme kuitenkaan henkilökohtaisesti kokeneet, sillä tällä kertaa juna pysyi raiteillaan koko matkan.

Aikoinaan juna oli edistyksen ja uuden ajan symboli Ecuadorissa. Rata johti Guayaquilin rannikkokaupungista pääkaupunkiin Quitoon ja aina maan pohjoisrajalle Ibarraan asti. Radan rakentaminen oli vaikeaa vuoristoisessa maastossa, mutta insinöörit kehittivät tekniikan, jossa kulkusuuntaa muuttamalla juna voi nousta vuoren rinnettä ylöspäin. Nariz del Diablo oli aikoinaan juuri tällainen kääntymisasema.

Rata on nyttemmin rappeutunut ja vain Riobamba-Alausí-Nariz del Diablo-väli on enää käytössä. Silläkin liikenne on lähinnä museorata-luonteista, matkailijoiden tarpeita palvelevaa.

Junaseikkailun jälkeen ajoimme keskitasangolle, Latacungan lähellä sijaitsevalle La Ciénega-maatilalle. Vanha herraskartano on muutettu suosituksi hotelliksi. Kartanon vanhat muurit ja kalustus ovat vielä tallella, samoin muistot maan presidenttien ja muiden silmäätekevien vierailuista. Myös kartanon kappeli on vielä käytössä, mutta peltomaisemat ovat hävinneet kukkaviljelmien kasvihuoneiden mukana.

Keskitasangolla sijaitsee myös toinen Ecuadorin vanhoista markkinapaikoista, Saquisilí. Markkinapäivä on torstai. Turisteja on vain nimeksi, sillä Saquisilí on ennen kaikkea paikallisen väestön markkinat, jonne he tulevat myymään maatalous- ja käsityötuotteitaan ja täydentämään varastojaan. Teurastamoalue ei ehkä juuri viehätä ulkomaalaisen silmää ja torilla työskentelevät ompelijamiehet herättävät lähinnä hämmästystä, mutta viimeistään matto-, villapaita-, huivi- ja kaulaliinamyyjät saavat meidätkin markkinatunnelmaan. Ecuadorilainen hintataso on hyvin edullinen ja hyvä tinkijä saa vielä hinnoista aika paljon pois.

Uutta ja vanhaa Quitoa tutkimassa

Espanjalaiset perustivat Quiton vuonna 1534 entisen inkakaupungin raunioille. Vuosien ja vuosisatojen aikana vanha kaupunki rappeutui ja siitä tuli vaarallinen paikka. Viime vuosien aikana vanhaa Quitoa on kuitenkin restauroitu runsaasti. Alue on myös puhdistettu ja historiallisiin rakennuksiin on rakennettu ulkovalaistus. Quito on ollut 25 vuotta Unescon maailmanperintölistalla ja kaupunki on ylpeä tästä.

Viranomaisten tavoitteena on palauttaa Quiton maine matkailun vetonaulana. Aikaisemmin kadut tukkineet tuhannet kaupustelijat on siirretty tarkoitusta varten rakennetuille katetuille basaarialueille. Vanhat kadut ovat avautuneet ja alueesta tullut uudelleen turvallinen liikkua. Kuitenkin kuulimme kauhukertomuksia, mitä kaikkea Quitossa voi tapahtua. Itse emme törmänneet mihinkään epäillyttävään, mutta erivärisiin uniformuihin pukeutuneiden poliisien määrä kertoi varautumisesta levottomuuksiin.

Itse varauduin ongelmiin kuljettamalla passia ja lentolippuja vaatteiden alle sijoitettavassa rahavyössä. Käytössäni oli myös kaulakukkaro ja housujen sisäpuolelle ommeltu lisätasku. Kamerassani on vyöhön kiinnitettävä laukku, mutta sen lisäksi vaihdoin kameraan metalliketjun, jolla sen sai kiinni housujen vyölenkkiin. Halusin nimittäin kuljettaa sitä mukanani koko ajan, jotta se olisi käytössäni aina kuvauskohteen tullessa vastaan. Paikallaan ollessa arvopaperit kannattaa jättää hotellin säilytykseen ja ottaa mukaan ainoastaan yhden päivän tarvetta vastaava summa. Näillä varotoimilla ja tervettä järkeä käyttäen liikkuminen Ecuadorissa ei ole sen vaarallisempaa kuin muuallakaan maailmalla.

Quiton vanhassa kaupungissa on useita siirtomaa-aikana rakennettuja espanjalaistyylisiä kirkkoja. Näistä upeimpia ovat jesuiittojen rakentama La Compañía-kirkko, Pyhän Fransiskuksen luostarikirkko, Santo Domingon kirkko ja La Mercedin kirkko. La Compañía-kirkko oli remontissa, muut ovat edelleen käytössä.

Vanhan Quito pohjoispuolella on uusi Quito, moderni pilvenpiirtäjäkaupunki. Välissä on mm. vanha huvilakaupunkialue Mariscal Sucre, jossa sijaitsevat useimmat matkailijoiden käyttävät hotellit, mm. meidän käyttämämme La Casa Sol. Vanhan Quiton eteläpuolella sijaitsee helposti havaittava maamerkki, Panecillo-kukkula, jonka huipulle on pystytetty Quiton suojeluspyhimyksen, Quiton neitsyen patsas. Patsaan juurelta on upeat näköalat joka suuntaan. Kaupunki ei kuitenkaan lopu Panecillo-kukkulaan, vaan sen eteläpuolella on uusi kaupunki, pohjoista köyhempi Etelä-Quito, jossa turistit harvemmin vierailevat.

Quitossa on helppo liikkua joko taksilla tai julkisilla kulkuvälineillä. Kätevin tapa liikkua on kaksi pohjois-etelä-suunnassa ajavaa sähköautolinjaa, Trole ja Ecovía, joilla on kummallakin omat pysäkkinsä ja muusta liikenteestä erotetut ajokaistansa. Matkalippu maksoi 25 senttiä, millä hinnalla autoissa liikkui lähinnä Quiton varakkaampaa väkeä. Myöskään taksi ei maksanut kaupungin alueella monta dollaria.

Quito ei ehkä ole varsinainen ostoskaupunki, vaikka sieltä löytyy useampikin kauppakeskus. Vanhan kaupungin basaarikauppiaat löytyvät alueelta, joka tulee vastaan, kun kävelee keskustasta Chile-katua ylöspäin, Itsenäisyyden aukion ja La Merced-kirkon ohi. Uuden kaupungin tuntumassa sijaitsee puolestaan moderni Quicentro, usean korttelin kokoinen amerikkalaistyylinen ostoskeskus. Tänne quitolaiset tulivat nelivetomaastureillaan tutkimaan merkkitavaraputiikkien uusinta tarjontaa ja viettämään päivää pikaruokaloissa ja kahviloissa. Turistin kannalta parhaat ostosmahdollisuudet olivat kuitenkin Otavalon markkinoilla, vaikka pienempi markkina-alue avattiin lauantaiksi myös Quiton El Ejido-puistoon.

Ostoksilta palatessamme huomasimme, että Chile-kadun alapäässä oli useita parturi- ja kampaamoliikkeitä. Olimme jo aikaisemmin keskustelleet, että hiuksemme olivat kasvaneet matkan aikana hieman liian pitkiksi. Tartuimme tilaisuuteen ja halusimme kokeilla, miten ecuadorilainen hiustenleikkaus toimii. Hyvinhän se toimi. Saksilla ja koneella leikkaus kävi nopeasti ja jälki oli siistiä. Tämä oli muuten varmasti elämäni halvin hiustenleikkaus: hinta oli kokonaisen yhden dollarin!

Uuden Quiton keskustaa, myöskään Mariscal Sucren aluetta ei ole rakennettu jalankulkijoita varten. Jalkakäytävien leveys ja laatu vaihtelee, niillä voi olla esteitä kuten sähköpylväitä tai vaaroja kuten puuttuvia viemärikaivoja. Myöskään kadun ylittäminen ei ole kaikkialla helppoa. Esim. Amazonas-kadun varrella on useita liikenneympyröitä, mutta koko liikenneympyrän alueella ei välttämättä ole ensimmäistäkään suojatietä. Seuraavassa ympyrässä saattaa olla suojatiet, mutta ei liikennevaloja jne. Varakkaamman väestön alueet olikin suunniteltu omalla autolla liikkuville.

Koska meillä oli käytettävissämme useampi päivä Quitossa, päätimme tutustua myös kaupungin museotarjontaan. Ensimmäiseksi vierailimme kansallismuseossa, Museo Nacionalissa. Nämä entiset Banco Centralin kokoelmat on nykyään sijoitettu kulttuuritalon, Casa de la Cultura Ecuatorianan tiloihin. Museo esittelee Ecuadorin historiaa n. 12000 e.Kr. lähtien aina itsenäisyyden aikaan. Tosin itsenäisyyden ajan salit eivät olleet auki, mutta olimme silti tyytyväisiä, sillä muinaisajan löydöt, erityisesti eri kulttuurien keramiikka- ja kultaesineet olivat näkemisen arvoisia ja saimme hyvän kokonaiskuvan Ecuadorin alueen muinaishistoriasta.

Seuraavaksi kävimme Guayasamínin museossa. Intiaanitaustainen Oswaldo Guayasamín (1919-1999) oli osa viime vuosisadan Etelä-Amerikan vasemmistolaista kulttuuriliikettä. Hän on maailmankuulu poliittisesti kantaaottavista maalauksistaan. Sen lisäksi hän oli merkittävä keräilijä, sillä hänellä oli huomattavat kokoelmat sekä prekolombiaanista että siirtomaa-ajan taidetta. Ne on nykyään sijoitettu hänen nimeään kantavaan museoon, joka sijaitsee Quiton reunalla paikalla, josta on upeat näköalat mm. Cotopaxi-tulivuorelle. Museossa oli myynnissä myös vedoksia hänen alkuperäistöistään, mutta meidän budjettimme ei riittänyt niiden hankkimiseen.

Ylitimme matkamme aikana päiväntasaajan ainakin kaksi kertaa. Ecuador on saanut nimensä päiväntasaajasta (ekvaattori) ja sillä on ollut merkityksensä myös maan historiassa. Espanjan vallan kirvottua Etelä-Amerikasta nykyinen Ecuador kuului aluksi Kolumbian valtioon. Vapauttajasankari Simón Bolívar suunnitteli Suur-Kolumbiasta Etelä-Amerikan Yhdysvaltoja, mutta hänen unelmansa ei toteutunut. Pian hänen kuolemansa jälkeen alueet ajautuivat riitoihin keskenään ja valtakunta hajosi.

Ecuadorissakin kiisteltiin, sillä maahan kuului kaksi aivan erilaista aluetta; rannikon guayaquililaisten ja sisämaan quitolaisten intressit eivät sopineet yhteen. Välirauha saatiin, kun uuden maan nimeksi sovittiin päiväntasaajan maa - Ecuador. Rannikon ja sisämaan väliset ristiriidat ovat kuitenkin muovanneet Ecuadorin sisäpolitiikkaa meidän päiviimme asti.

Varsinainen päiväntasaajan muistomerkki on rakennettu La Mitad del Mundoon (Maailman puoliväli) 22 km Quitosta pohjoiseen. Ranskalainen Charles-Marie de La Condamine teki tänne vuonna 1736 tutkimusretken, jonka tulokset osoittivat, että päiväntasaaja sijaitsee todella täällä. Hänen tekemänsä mittaukset johtivat myös metrin-mitan käyttöönottoon ja sen toteamiseen, että maapallo ei ole aivan pyöreä, vaan päiväntasaajan kohdalta hieman paksumpi kuin odottaisi. Muistomerkin sisällä on Ecuadorin eri kansojen elämää esittelevä etnografinen museo.

Ecuador ennen ja jälkeen inkojen

Myös Cuenca on Unescon suojelema kaupunki. Sillä on selkeä espanjalaisten aikana laadittu ruutukaava. Siellä on säilynyt paljon kauniita vanhoja rakennuksia, jotka on maalattu pastellivärein. Cuencassa kävimme mm. entiseen Conceptas-luostariin perustetussa luostarielämän ja uskonnollisen taiteen museossa. Museo antaa hyvän kuvan, millaista elämä on ollut eteläamerikkalaisissa luostareissa.

Muutaman kymmenen kilometrin päässä Cuencasta sijaitsee Ingapirca, Ecuadorin tärkein inka-aikainen rauniokaupunki. Se toimi inkojen seremoniallisena keskuksena 1500-luvulla. Alueen keskuksena on auringontemppeli, jonka vieressä sijaitsevat auringon neitsyeiden asumukset, seremonia-aukio, ylimysten asuinalue sekä chicha-juoman valmistuspajat.

Auringontemppeli ja neitsyeiden rakennus ovat hyvin säilyneet, vain palmunlehdistä tehty katto on tuhoutunut. Täällä on hyvä mahdollisuus tarkastella inkojen käyttämää kivirakentamistyyliä trapezoidin (kapeneva suorakaide) muotoisine aukkoineen ja syvennyksineen sekä erittäin taitavasti yhteen sovitettuine kivineen. Tunnetun vertauksen mukaan kivet on hiottu ja aseteltu paikoilleen niin tarkasti, että veistä ei saa mahtumaan niiden väliseen saumaan.

Inkojen valtakunnan keskus oli Cuzco nykyisessä Perussa, mutta he olivat hyviä poliitikkoja ja organisaattoreita, jotka armeijansa ja hyvien sopimusten avulla loivat lyhyessä ajassa laajan valtakunnan nykyisten Ecuadorin, Perun, Bolivian ja Pohjois-Chilen alueille. Kts. tarkemmin Perun matka-sivuillani olevaa esitystä inkojen valtakunnasta.

Ingapirca oli kuitenkin jo aikaisempien intiaanikansojen pyhä paikka. Alueella sijaitsee cañari-heimon hauta 500-luvulta (siis tuhat vuotta ennen inkojen aikaa). Noin kaksi metriä syvän haudan pohjalta löydetyt kymmenen sikiöasentoon asetetun naisen luut todistavat pitkäaikaisesta sivistyksestä.

Inkojen valta kesti nykyisen Ecuadorin alueella vain kolmekymmentä vuotta noin vuodesta 1500 vuoteen 1532, jolloin espanjalaiset saapuivat maahan. Suurin osa Etelä-Amerikkaa joutui vuosisadoiksi Espanjan siirtomaaksi.

Locroa ja llapingachoja

Tässä muutama esimerkki: locro on perunakeitto (hyvänmakuinen) ja llapingacho on juustolla täytetty perunamuusista tehty möhkäle. Sen kanssa saatetaan tarjota lihaa tai makkaraa ja mote eli räjäytettyä valkomaissia tai canguil eli popcorneja. Seco tarkoittaa espanjaksi kuivaa, mutta Ecuadorissa se on muhennosta, esim. seco de chivo on vuohenmuhennosta. Papa tai myös papi on perunaa ja corvina eräs maukas merikala. Tyypillinen alkuruoka Ecuadorissa (ja myös Perussa) on ceviche eli sitruunamarinoitu kala tai äyriäinen, esim. ceviche de camarones on katkarapuceviche.

Tyypillinen ruokajuoma, sekä aamiaispöydässä että muillakin aterioilla, on tuoreista hedelmistä juuri puristettu mehu. Niitä ovat esim. mora, piña, naranja, naranjillo ja papaya eli karhunvatukka, ananas, appelsiini, naranjillo ja papaija. Ne ovat erittäin maukkaita. Myös ecuadorilainen olut on hyvää. Sen sijaan viinit ovat tuontitavaraa ja kalliita.

Syöminen on paikasta riippuen halpaa tai erittäin halpaa. Paikallisten ravintolassa almuerzo eli lounas maksaa 1-2 dollaria, tavaratalon pikaruokalassa lounaan saa noin 4 dollarilla. Hienommassa paikassa eturuoka, pääruoka ja ruokajuoma maksavat veroineen ja tippeineen noin 10 dollaria.

Valaita ja lintuja tarkkailemassa Machalillan kansallispuistossa

Machalillan kansallispuisto on perustettu vuonna 1979. Se on ainoa kansallispuisto rannikon pilvi- ja sademetsävyöhykkeellä. Rannikon ilmasto on erikoinen, sillä siellä on vain kaksi vuodenaikaa. Kesäksi kutsutaan aikaa kesäkuusta-marraskuuhun, jolloin Humboldtin virta tuo kylmää merivettä etelästä. Veden haihtuminen on vähäistä, sää on harmaata ja pilvistä, mutta vettä ei riitä sateeksi asti. Alueella kasvaa ainutlaatuista ns. pilvimetsää, joka on erikoistunut ottamaan tarvittavan kosteuden matalalla liikkuvista pilvistä ja sumusta.

Talvikaudella joulukuusta toukokuuhun pohjoisesta virtaa lämpimämpää merivettä, jolloin haihtuminen lisääntyy ja sateita esiintyy usein. Päivät ovat tukalan kuumia. Etelämmäksi mentäessä sateet vähenevät ja Perun puolella rannikkokaistale muuttuu täysin kuivaksi aavikoksi.

Humboldtin virran mukana vaeltaa erilaisia merieläimiä: kaloja, merilintuja ja valaita. Yksi mielenkiintoisimpia nähtävyyksiä ovat ryhävalaat, jotka saapuvat vuosittain lisääntymään Ecuadorin rannikolle. Paras aika valaiden tarkkailuun on heinä-elokuu, mutta niitä voi nähdä myöhemminkin aina lokakuulle asti. Meillä oli onnea, sillä saatoimme tarkkailla useita valaita aivan lähietäisyydeltä. Valaat ovat nisäkkäitä, jotka joutuvat säännöllisin väliajoin nousemaan pintaan hengittämään. Tällöin ne ovat muutaman sekunnin ajan näkyvissä, hyvällä onnella voi nähdä myös niiden hyppivän veden pinnalla.

Valaiden jälkeen jatkoimme retkeämme Isla de la Platan saarelle, joka myös kuuluu Machalillan kansallispuistoon. Sitä kutsutaan toisinaan "köyhän miehen Galápagosiksi", koska se on helpommin saavutettavissa kuin varsinaiset Galápagos-saaret. Luonnontieteellisesti lajit eivät ole kaikilta osin samoja kuin Galápagosilla, mutta nähtävää riitti täälläkin. Itse asiassa näimme useita Galápagosin vierailijoiden lintusuosikkeja.

Linnut eivät ole oppineet pelkäämään ihmisiä, joten niitä voi tarkkailla tosi läheltä. Varmastikin hauskimman näköinen niistä oli sinijalkasuula. Osalla suulapariskunnista oli vasta häämenot käynnissä, osa oli jo muninut ja aloittanut hautomisen. Linnulla on nimensä mukaisesti siniset jalat, joita se esittelee kosiomenojensa aikana. Mitä sinisemmät jalat, sitä varmemmin puoliso löytyy. Koiras viheltelee ja naaras vastaa kvaakkuvalla äänellä. Pesäpaikaksi niille riittää tasainen maa ja turistien käyttämät polut olivat tällaisia paikkoja. Niinpä jouduimme väistelemään, ettemme olisi astuneet hautovien lintujen päälle.

Sinijalkasuulien jälkeen katselimme fregattilintujen yhdyskunnan elämää. Ne pesivät jyrkällä, vaikeapääsyisellä rinteellä saaren pohjoispuolella. Myös täällä olivat kosiomenot käynnissä. Kosioaikainen fregattilintukoiras oli helppo tunnistaa punaisesta kaulapussista. Fregattilinnut ovat huonoja sukeltajia, koska niiden höyhenissä ei ole riittävästi kosteudelta suojaavaa rasvaa. Tämän vuoksi ne hankkivat lisäravintoa ryöstämällä ravintoa mm. suulilta. Ne käyvät kalastaneen suulan kimppuun ja pakottavat sen oksentamaan saaliinsa.

Saarella asustaa vielä pari muutakin suulalajia. Punajalkasuulia oli vähän ja niiden pesät sellaisessa paikassa, että emme voineet lähestyä niitä, mutta sen sijaan törmäsimme useaan naamiosuulapariskuntaan. Saaren eteläpuolella, tuulisen jyrkänteen luona lenteli muutama tropiikkilintu, joiden näyttävät pyrstösulat ovat yhtä pitkiä kuin koko muu lintu. Niiden lento oli hauskaa katseltavaa, niin hienosti nämä hauskannäköiset linnut käyttivät hyväkseen ilmavirtauksia. Sinijalkasuulien lisäksi ne olivat mielestäni saaren mielenkiintoisimmat asukkaat.

Luontoretkemme oli täydellinen, kun rannikon puolella saatoimme katsella pelikaanilauman kalastusta. Isot linnut lentelivät rannan tuntumassa, milloin aivan veden pinnassa, milloin vähän korkeammalla ja syöksyivät sieltä saaliin kimppuun. Lintu täytti suuren nokkapussinsa vedellä, siivilöi veden pois ja nieli jäljelle jääneen saaliin. Hetken päästä lintu oli valmis uuteen iskuun.

Myös Machalillassa on mahdollisuus tutustua historiaan. Agua Blancan kylässä on maan eroosion vuoksi paljastunut useita manta-kulttuurin aikaisia hautoja. Kyläläiset ovat organisoineet tutustumisretken, johon kuuluu käynti paikallisessa museossa, kävely arkeologisille kaivauspaikoille ja luontopolku, jonka aikana tutustutaan Machalillan alueen luontoon. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että meille esiteltiin temazcal - Etelä-Amerikan intiaanien käyttämä sauna. Saunasta oli pystyssä vain keskellä oleva kiuas ja tukikepit. Lämmittämisen aikana niiden päälle levitetään paksu kangas. Kivien päällä poltetaan tulta useiden tuntien ajan, minkä jälkeen sauna on valmis kylpijöitä varten. Saunalla on rituaalinen tarkoitus, shamaanit ja parantajat käyvät saunassa ennen seremonioita.

© Sakari Kauppinen

Ecuador 1 | Ecuador 2 | Ecuador 3 | Linkit